Vanhan metsän atmosfääri

Suomi on metsien maa. Tehometsätaloudesta huolimatta Suomesta löytyy yhä satumaisia aarniometsiä, joiden elämää lukuisat luontokuvaajat ovat tallentaneet vuosikymmeniä. Visuaalisesta ja tarinallisesta potentiaalistaan huolimatta metsää on elokuvan saralla käsitelty yllättävänkin vähän. Suomessa tehdään luontodokumentteja, mutta ne ovat usein lyhyitä ja suunnattu yksinomaan televisiolle.

Teatterilevitykseen tehty yli tunnin mittainen Metsän tarina onkin suomalaisessa elokuvatuotannossa melkoinen harvinaisuus, sillä viimeksi kotimaista luontodokumenttia on katseltu valkokankaalta puoli vuosisataa sitten. Luontodokumenttien osuus teatteritarjonnassa on viime vuosina muutoinkin rajoittunut vain muutamaan ulkomaiseen tuotantoon.

Luontokuvaajat Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen ovat vuosia kuvanneet kotiseutunsa metsissä ja tarjosivat kertynyttä materiaalia tuotantoyhtiölle. Tuottaja Marko Röhr innostui asiasta ja otti puolitoista vuotta sitten yhteyttä Pojan ja ilveksen sekä useita luontodokumentteja käsikirjoittaneeseen Ville Suhoseen.

Marko Röhr kertoi huikeasta kuvamateriaalista, jonka pohjalta haluaisi tehdä vanhasta metsästä kertovan elokuvan, joka tulisi elokuvateatterilevitykseen. Hän kysyi olisinko kiinnostunut lähtemään mukaan. Ei sitä kauaa tarvinnut miettiä.

Ohjaaja tuo luontodokumenttiin elokuvallisuutta

Pääosa elokuvan kuvamateriaalista oli olemassa, kun Suhonen alkoi suunnitella käsikirjoitusta. Luontodokumentin kohdalla tämä on käytännön välttämättömyys, sillä eläinten kuvaaminen ei onnistu tarkassa ja tiukassa aikataulussa vaan voi vaatia jopa vuosien kenttätyön.

Vuosi on niin lyhyt aika, ettei sen aikana voi rakentaa mitään eläinhahmojen kuvaamisen varaan. Eläimistä kertovan materiaalin täytyy olla valmiina ja sen pohjalta aloimme rakentaa käsikirjoitusta, johon kuvasimme tarvittavaa elokuvallista materiaalia eli säätiloja, vuodenaikoja, maisemia – keskeisintä oli saada metsä elämään elokuvallisesti, mikä tarkoittaa kamera-ajoja ja kuvan liikettä.

Suhonen on käsikirjoittanut ja ohjannut Metsän tarinan yhteistyössä elokuvan leikkaajan Kim Saarniluodon kanssa. Luontodokumentissakin ohjaaja vastaa kokonaisnäkemyksestä, mutta käytännön tasolla työ poikkeaa muiden dokumenttien ja varsinkin fiktion ohjaamisesta.

Olen parikymmentä vuotta tehnyt luontodokumentteja ja olen ehkä siitä harvinainen tapaus, etten ole itse kuvaaja. Olen aina pyrkinyt auttamaan kuvaajia löytämään uutta ja elokuvallista näkemystä. Suomalaisten luontokuvaajien tausta on usein luonnon valokuvauksessa, mikä aika usein näkyy hyvässä ja pahassa.

Jos ajatellaan luontodokumenttia, siitä puuttuu usein se elokuvallinen silmä. Minusta luontodokumenteissa käytetään hirveän vähän, ainakin Suomessa, elokuvallisia elementtejä, vaikka visuaaliset mahdollisuudet ovat rajattomat, puhumattakaan äänimaailman rakentamisesta. Nehän suorastaan huutavat isoa kangasta, mutta Suomessa ja maailmallakin on totuttu televisioformaattiin, jolloin mieleen jää lähinnä selostusteksti, joka kertoo biologiset asiat.

Kuvaajien kanssa haluan aina käydä paikat läpi. Metsän tarinassakin tietyt paikat katsottiin yhdessä, minkä jälkeen kuvaajat saivat ryhtyä hommiin. Siinä vaiheessa ei ohjaajalla ole paikalla enää mitään tekemistä, kun kuvaajat odottelevat sopivaa valoa, eläintä tai säätilaa.

Vanhoja metsiä pitäisi kunnioittaa

Metsän tarina on pääasiassa kuvattu Etelä-Savossa kuvaajien kotiseuduilla Parikkalan ja Simpeleen metsissä. Karhukuvat ja jonkin verran ilmakuvia on taas tallennettu Kainuussa ja Kolilla. Tekijöiden tarkoituksena oli taltioida vanhan metsän tunnelma.

Vanhan metsän atmosfääri oli se, mitä lähdimme tavoittelemaan. Itse olen kaupunkilaissyntyinen ja oma suhteeni metsään on enemmän esteettinen kuin biologinen. Silti, kun kuljen metsässä, johon ihmiskäsi ei käytännössä ole koskenut, huomaan kuinka harmoninen kokonaisuus se on. Tämän harmonisuuden esiin tuominen oli elokuvan pääasia. Aina kun kulkee hoidetussa metsässä, huomaa, että siinä on jokin häiriötekijä, se ei ole aivan kunnossa toisin kuin hoitamaton vanha metsä. Tällainen sanoma tässä on taustalla.

Vaikka Suomessa metsää riittää, koskemattomien metsien määrä on huvennut ja vanhoja metsiä löytää enää sirpaleina. Moni nuoremman polven suomalainen ei ole välttämättä jalallaan edes astunut aitoon luonnontilaiseen metsään. Synkimmissä visioissa tällaista metsää voisi nähdä ja kokea enää elokuvassa. Suhonen myöntää, että näinkin voi käydä ja Metsän tarina voi joskus tulevaisuudessa olla arvokas dokumentti siitä, mitä meillä joskus on ollut. Vielä toistaiseksi näitä vanhoja metsiä on, ja niitä pitäisi osata kunnioittaa.

Kun mietin, miten saisin metsän elämyksellisen puolen tuotua nuoremmille sukupolville, mieleeni tulivat mytologiset vanhat uskomukset ja tarinat. Nykyään ne kuulostavat iltasaduilta, mutta niistä elokuvassa kuultava isän ja pojan vuoropuhelu sai alkunsa. Halusin tällä tavalla osoittaa, että yhä nykyään voimme kunnioittaa vanhaa metsää yhtä paljon kuin vanhat luonnonkansat aikanaan.

Suhonen asuu nykyään Nuuksion metsien läheisyydessä Vihdissä. Vaikka hän pihaltaan pääsee parilla askeleella suoraan metsään, hän myöntää metsäsuhteensa olevan edelleen kulttuurinen kuten lähes kaikilla muillakin ihmisillä.

Katson metsää kulttuurisidonnaisesti ja ensimmäinen kokemus metsästä on edelleen esteettinen. Eikä siinä mitään pahaa ole. Myöhemmällä iällä biologiset asiat ovat nousseet esiin ja metsän kokeminen on siten ikään kuin balanssissa eli osaan arvostaa myös metsän monimuotoisuutta.

Kyllähän trendi ihmisillä nykyään on, että jos haluaa kokea vanhan metsän, niin täytyy autolla lähteä jonnekin ja luontopolkua pitkin kuljetaan. Metsä on siinä vasemmalla ja oikealla, ja sitä katsellaan maisemana. Elokuvassakin on sanonta, että metsä tarkoitti alun perin reunaa tai rajaa. Nykypäivänäkin tämä reuna ja raja on konkreettisesti siinä, kun astuu polulta metsään ja huomaa fyysisesti, että siinä on muutos. Vanhassa metsässä on ne omat lait ja säännöt. Tällaisia elämyksiä huomaa kaipaavansa.

Lue myös