Suomen kasvutarina, osa 1

Timo Koivusalo on ohjannut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiaan pohjautuvan samannimisen elokuvan, jonka ensimmäinen osa saapuu elokuvateattereihin 4. joulukuuta 2009. Koivusalon kanssa käyty keskustelu miehen uuden elokuvan tiimoilta kosketteli paitsi historiaa ja elokuvaa, myös tämän päivän yhteiskuntaa ja sen ongelmia sekä ihmisen perimmäistä olemusta.

Miksi Täällä Pohjantähden alla on ajankohtainen juuri nyt?

Kun aloitin viisi vuotta sitten tämän projektin, niin minulle vähän naureskeltiin, että tämä ei ole millään tavalla ajankohtainen, tällainen kahtiajako ja eriarvoisuuden teemat, oikeus oman työn tuloksiin ja näin poispäin. Silloin talouskasvu jylläsi ja rikkaiden ja köyhien välisen kuilun piti mennä hetkessä umpeen ja Suomen ja koko maailman muuttua onnelaksi. Nyt ollaan ihan eri todellisuudessa, ja tämä elokuva on todella ajankohtainen. Juuri se lähtökohta, että onko työlläsi mitään muuta arvoa kuin mitä joku muu siitä hyötyy ja saa rahaa ja tulosta. Heti kun se ei hyödy tarpeeksi, työ viedään ulkomaille. Olen sitä mieltä, että kun ihmisen työltä viedään arvo, viedään myös ihmisarvo.

Linna oli aikoinaan ensimmäinen, joka kertoi sisällissodan todellisuudesta pienen ihmisen ja hävinneen osapuolen näkökulmasta. Tämä oli tärkeää, koska Suomessa historian olivat kirjoittaneet valkoiset voittajat ja tästä historiasta oli tullut virallinen totuus, jota ei saanut kyseenalaistaa. Linnan kirja nostatti aikoinaan melkoisen myrskyn. Syyllisten hakeminen on Koivusalon mielestä kuitenkin turhaa ja hänen mielestään sankaruus ei mahdu sotaan, varsinkaan sisällissotaan, jonka totuus on, että äidit hautaavat poikiaan ja ihmiset ampuvat naapureitaan.

Onko Väinö Linnan kirja ja sen filmaaminen ollut sinulla kauan mielessä?

Kyllä se ollut pitkään haaveissa, se on minulle niin rakas tarina, niin läheinen. Linnan suuri humanismi, kuinka tarkkanäköinen ihmiskuvaus hänellä on: hän antaa lukijan ymmärtää jokaisen teot ja vaikuttimet, ne ymmärtää vaikkei hyväksyisikään. Linna itse pelkäsi, että se olisi jo vanhentunutta asiaa, kun hän sitä kirjoitti, mutta nyt nähdään ettei se sitä todellakaan ole. Vuosikymmenet ovat osoittaneet, että se on täysin ajaton ja siksi halusin tuoda sen tähän päivään.

Koivusalolle selvisi elokuvaprosessin yhteydessä, että hänen oma isoisänsä oli syntynyt samana vuonna kuin Akseli Koskela, 1887, ja oli myös torppari ja torpparin poika. Pienestä Lattomeren maalaiskylästä kotoisin oleva Koivusalo kertoo, että vielä 1960-luvulla Linnan kuvailemat persoonat olivat hänelle tuttuja kylänraitilta, arkkityyppejä, jotka ovat tarinoiden kautta hänelle läheisiä.

Historian oppitunnit ja yhteisöllisyyden menetys

Koivusalo kertoo tulleensa juuri Pohjanmaalta PR-tehtävistä, ja siellä sisällissodasta puhuttiin pelkästään vapaussotana, eli nimitys värittyy aina puhujan mukaan:

En tiedä pitääkö nimityksen olla neutraali, koska eivät asiatkaan olleet. Jälkiviisaus ei ole viisautta, jos ei opita mitään. Siksi on tärkeää että asioista puhutaan ja muistutetaan rehellisesti, mitä on ollut eikä yritetä vaieta ja haudata asioita.

Voiko historiasta oppia mitään?

Kyllä mielestäni voi ja pitää oppia – mutta – vaikka olen perusoptimistinen luonne, niin olen siinä kohtaa hieman pessimisti, ettei ihminen ole miksikään muuttunut 90 vuodessa. Maailma muuttuu ympäriltä, kulissit muuttuvat, mutta ei evoluutio ehdi hätiin millään niin nopeasti. Pikkuisen kun pintaa raaputtaa, niin alta löytyy armottomat asenteet ja oman edun tavoittelu. Aika hyvä esimerkki on sikainfluenssarokotteet, ihmiset yrittävät jonojen ohi, järjestys ja säännöt koskevat muita, meidän lapsi tarvitsee sen nyt, muut kakarat odottakoon vuoroaan...aika hullua kuinka nopeasti se eläin tulee sieltä esiin.

Koivusalon mielestä nykykehityksessä on yhtymäkohtia historiaan, jota Täällä Pohjantähden alla kuvaa. Hän hämmästeleekin ettei kuohuntaa ole nykyään enempää. Hänen mielestään valtaapitävät ovat erkaantuneet todellisuudesta, eivätkä enää tiedä miten tavallinen kansa elää:

Pelkästään jo tilasto, että suomalaisen keskiansio on 3000 euroa; sehän on helevetin iso raha. Sehän tarkoittaa, että jonkun pitää tienata ihan älyttömästi, että keskiarvo nousee kolmeen tonniin, kun tietää että valtaosa elää tonnin ja kahden välillä ja tekee rankimman duunin.

Mutta ihmeesti me suomalaiset olemme nykyisin sellaista hiljaista ja hyväksyvää kansaa. Aina on sanottu, että katajainen kansa joka taipuu muttei katkea. Se on kyllä vaarallinen myytti, kun tilastot osoittavat, kuinka usein me katkeamme, ja oman käden kautta. Monet menevät jaksamisensa äärilaidoilla. Ranskassa lähdetään heti traktorimarssille ja barrikadeille ja poltetaan autoja. On hämmästyttävää, kuinka helposti suomalaiset tyytyvät osaansa, ja kuinka helposti ihmiset ovat johdateltavissa. On helppo saada valtava joukko uskomaan määrättyihin asioihin. Pohjantähti tulee hyvään aikaan koska Suomessa ei ole kuin pelkkiä työväenpuolueita nykyään, kaikki eri värisiä.

Meillä on tämä myytti vähään tyytyväisistä ja hiljaisista suomalaisista, mutta 1918 näinhän ei suinkaan ollut?

Ei, se on totta. Silloin oli tämä yhteisöllisyys, tehtiin porukalla, oli sosiaaliset verkostot, joita nykyään ei ole. Jos jäät työttömäksi olet todella yksin siellä kämpällä. Siihen liittyy vielä se, että se on jotenkin hävettävää. Ennen pidettiin huolta toisista ja yritettiin jeesata vaikka oli katovuosia. Nykyään ismeistä vaarallisin on individualismi, me ollaan kaikki olevinamme erinomaisia yksilöitä, ja siksi on häpeä epäonnistua, on häpeä pudota töistä. Siksi kukaan ei oikein halua nostaa siitä meteliä ja tyytyy vain osaansa ja nuolemaan haavojaan.

Väinö Linnan kirjassa tuotiin säätyjaon loppuminen, torppariongelma, nouseva sosialismi, vaatimukset oikeudenmukaisemmasta tulonjaosta ja yhteiskunnallisista uudistuksista esiin yksilöiden, varsinkin Jussin ja Akselin, erilaisten luonteenpiirteiden ja käyttäytymismallien kautta. Syyt sisällissotaan olivat mitä moninaisempia ja agitaation avulla lietsottiin ihmisiä vihaan. Sodan aikana vihollinen pyrittiin demonisoimaan.

Niinhän se on aina, sitten kun vyöry lähtee, totuus on ensimmäinen joka teloitetaan. Sitten kukaan ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Tarinat saavat ihmiset entistä enemmän raivoihinsa, kunnes huhut konkretisoituvat oikeasti järjettömiksi teoiksi. Ja siitä johtui tämä järjetön koston kierre sodan jälkeen. Naisten teloittamiseen riitti, että niillä oli housut eikä hame. Se oli täysin järjetön joukkopsykoosi.

Näin jälkikäteen voi tietenkin sanoa ettei olisi kannattanut lähteä...

Täytyy muistaa kansallisvaltion synty, valtioyhteyden katkeaminen ja Venäjän tapahtumat. Me saimme yhtäkkiä itsenäisyyden, ja sitten valtaa alettiin jakamaan, että kuka sen vallan täällä saa. Tätä samaa vallanjakoa tapahtuu tällä hetkellä ympäri maailmaa.

Työmiehen kuolema, Idols-sukupolvi ja suuret suomalaiset tarinat

Onko Suomessa vielä nähtävissä Jussin raivaajahenki-perintöä, suhdetta työhön, vai onko kaikki jo pelkkää nostalgiaa?

Kyllä se valitettavasti on nostalgiaa. Ennen ”helvetin kova työmies” oli mainesana: suoraselkäinen mies joka hoitaa hommansa. Nykyään kukaan ei halua olla työmies tai duunari, kaikki ovat vähintäänkin toimihenkilöitä tai keskiluokkaa. Työn arvostukselta on viety pohja, ja se rapauttaa meidän moraalia. Työtätekeviä käsiä tässä maassa tarvitaan.

Millaisia asioita haluat nostaa esiin elokuvassa Väinö Linnan tekstistä?

Jokainen päättää sen itse. Olen tuonut ne tarjolle ja jokainen voi siitä vetää omat ajatuksensa. Tarkoitus on ollut tuoda se mahdollisimman lähelle ihmistä, siksi tämä on kolmetuntinen leffa. Haluan tutustuttaa hahmot katsojalle, myös sellaiselle joka ei Linnan kirjaa tai Edvinin elokuvaa tunne, että se pystyy katsomaan leffan leffana. Meistä suomalaisista ei kukaan muu tee elokuvia, suomalaisia tarinoita, kuin me suomalaiset.

Koivusalo painottaa vahvojen tarinoiden merkitystä kotimaisissa elokuvissa, ja kertoo ettei elokuvavuosia voi verrata tasapuolisesti toisiinsa, koska vahvat tarinat vetävät aina enemmän katsojia teattereihin. Koivusalo arvelee lisäksi että tv-draamaa muistuttavat elokuvat eivät tällä hetkellä menesty, koska televisiossa on jo niin paljon tarjontaa.

Uskotko että ihmiset, jotka katsovat vaikkapa Idolsia, löytävät tämän tyyppisen elokuvan? Toivottavasti...

Vaikea sanoa. Luulen, että sellaiset ihmiset yllättyvät, kun huomaavat, että näistä asioista voidaan kertoa näinkin että tämän jaksaa katsoa, ja että tulee jopa tunteita pintaan. Palaute jota tähän asti olen saanut, on tuntunut rohkaisevalta. Viihteelle on paikkansa, ja olen itsekin viihdemiehiä, mutta on tärkeitä tarinoita, jotka pitää kertoa.

Olisi varmaan hyvä, jos elokuva herättäisi keskustelua ja nuoremmatkin heräisivät tarkastelemaan omia juuriaan.

Juuri näin. Tämä on meidän kansamme kasvutarina. Näen ykkös- ja kakkososan Pohjantähteä, jotka kuvattiin viime vuonna, yhtenä leffana. Se käsittämättömyys, että oli valtava kuilu vuonna 1918 ja sitten oltiinkin vuonna –39 venäläisiä vastassa yhtenä porukkana... se ei tietenkään arpia umpeuttanut, ja kahtiajako on yhä edelleen monille kipeä asia.

Ajatteletko, että Suomen kansa kuitenkin eheytyi toisen maailmansodan aikana?

Ei se ihan silloin vielä käynyt, mutta mikään ei yhdistä niin kuin yhteinen vihollinen. Kulttuuri tai elokuva ei voi olla mikään totuuskomissio, mutta se voi herättää keskustelua. Pelkästään vaikenemalla arvet jäävät. Siksi on tärkeää, että asioista puhutaan.

Olemme Koivusalon kanssa yhtä mieltä siitä, että ei ole vain yhtä totuutta, mustaa ja valkoista, vaan asioita on hyvä tarkastella erilaisista näkökulmista. Koivusalo toivoo ihmisten ymmärtävän, että elokuvan henkilöt ovat olleet lihaa ja verta, oikeita ihmisiä. Elokuvan voima on siinä, että ihmiset pystyvät eläytymään historiaan, joka muuten uhkaa jäädä etäisiksi tilastoiksi. Elokuva ja taide ylipäätään tuo tapahtumat lähemmäksi tunteiden kautta.

Elokuvan katsottua jää sellainen olo, että vaikka ajat ovat muuttuneet, löytyy ihmisestä ja yhteiskunnasta silti vielä paljon samoja piirteitä ja epäkohtia. Itsekkyys ja ahneus eivät maailmasta ole kadonneet mihinkään, ja töitä täytyy tehdä mikäli mielimme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan. Maailma ei olekaan vielä valmis, vaikka jotkut niin tahtovatkin uskotella.

Ei ole valmis, eikä tule. Perusasioita ei saa unohtaa, ne eivät muutu miksikään. Kaikki lähtee tavallaan koskemattoman ihmisarvon kunnioittamisesta, ja sen yli ei saa mennä omistusoikeudet, työt tai aatteet, ei mitkään asiat, se on se perusjuttu. Sille pohjalle voidaan lähteä rakentamaan tervettä yhteiskuntaa.

Oikeudenmukaisuuden kokemus on ilmeisesti aika tärkeä?

Se on ihan oleellinen, niin maailmassa kuin tässä leffassa. Minusta se on rakennettu meihin sisään, mutta niin helposti sitä keksii tekosyitä, jolloin omat asiat voi ylittää oikeudenmukaisuuden ja tasopuolisuuden vaatimuksen.

Lue myös