Isä, poika, tyttö ja Reagan

2000-luvun puolivälissä Turun taideakatemian animaatiolinjalta ponnistanut Samuli Valkama lähetti Berliinin elokuvajuhlien talentkampukselle käsikirjoituksensa. Hyväksyntä leirille ei vielä tarkoittanut mitään, mutta antoi mahdollisuuden toisen tekstin naputteluun. Jos se miellyttäisi jurya, seuraisi perässä 50 000 euron rahoitus omaa elokuvaa varten.

Kilpailussa piti kirjoittaa käsikirjoitus, jossa oli Berliini jollain tapaa mukana. Osallistuin ja pääsin eteenpäin. Sain tuen avulla tehdä lyhytelokuvan Berliinissä. Se oli lähtölaukaus fiktioelokuvan tekemiselle. Olin toki tehnyt harrastehommia aikaisemminkin, mutta se oli ensimmäinen ammattimainen tuotanto. Se meni hämmästyttävän hyvin. Portit alkoivat aueta ja tein myös toisen lyhytelokuvan Saksassa.

Päiväkirjasta käsikirjoitukseen

Berliiniin sijoittuvan rakkaustarinansa, 14 minuuttisen mykkälyhärin Alright Love, Valkama sai valmiiksi 2005. Kuusi vuotta myöhemmin teattereihin marssi ensimmäinen pitkä elokuva, Hulluna Saraan. Kuten niin monet muutkin käsikirjoittajat, ammentaa myös Valkama omasta elämästään.

Kerään koomisesti virittyneitä huomioita arjesta muistikirjaani. Niistä syntyi perusajatus, että isä ja poika rakastuvat samaan naiseen. Tarina lähti kietoutumaan tämän idean ympärille. Lopulta mentiin enemmän ja enemmän isän ja pojan väliseen suhteeseen. Ensin elokuvan piti olla puhtaampi romanttinen komedia.

Amerikan ihmemaasta tupsahtaneen amerikkalaistytön sydämen valloitus siirtyi paperille lopulta yhdessä Katri Mannisen kanssa. Mannisen filmografiasta löytyy runsaasti niin elokuvia kuin tv-tuotantoja. Aiemmat työnsä yksin kirjoittanut Valkama tunsi omien sanojensa mukaan tarvitsevansa yksinkertaisesti kokeneempaa silmää.

Minulla oli lähtökohta ja idea. Pyysin Katria mukaan jossain vaiheessa, kun tajusin, että tarvitsen jonkun ammattimaisen kirjoittajan mukaan. Piti saada homma rullaamaan, ettei jäädä johonkin yksityiskohtiin jumiin. Katrilla on tosi hyvä ymmärrys rakenteesta. Istuimme kahviloissa, juttelimme ja haimme rakennetta. Kun perusta ja teemat oli mietitty, niin kirjoitimme osittain vuorotellen.

Tarinassa Villen isän viettäessä pitkiä iltoja kuppiloissa ja lavoilla hänen poikansa hakee korkeampaa johdatusta. Ylhäältä kuuluva ääni on lähes jumalallinen, mikä ei sinällään ole yllätys. Sujuvaa suomea solkkaava Ronald Reagan on republikaanisen Puolueen syvissä riveissä aika lailla pyhä mies.

Se on absurdi juttu. Olen nyt 37-vuotias ja Reagan on lapsuuteni ja nuoruuteni presidentti. Aina oli Reagan ja hän teki mitä erikoisimpia ratkaisuja. Oli tähtien sodat ja muut. Hän on jäänyt aika myyttisenä ja outona hahmona mieleen. Kässärissä oli jo jonkin aikaa outoja elämänohjeita jakeleva ääni. Sattumalta näin yhden kaverin, jolla oli t-paidassa Reaganin kuva. Se nauratti ja totesin, että et voi tosissasi pitää tuollaista paitaa. Sitten klikkasi, että totta kai se on Reagan, joka Amerikka-tyyliin sopivasti jakelee ohjeita.

Arjen sanelemaa

Paria vuotta ja useaa käsikirjoitusversiota myöhemmin teksti oli periaatteessa valmis. Käytännössä se kuitenkin koki muutoksia niin näyttelijöiden kuin leikkaajan käsissä. Ohjaaja halusi jättää roolien tulkitsijoille tilaa löytää hahmonsa.

Kun aloimme näyttelijöiden kanssa harjoitella, annoin heti luvan improvisaatioon ja muokkaamiseen. Ei tarvinnut mennä eksaktisti sen mukaan, mitä oli kirjoitettu. Varsikin Ville Virtanen, jolla on pitkä tausta improvisaation kanssa, käytti tilaisuutta hyväkseen. Ja kyllähän ne kohtaukset muokkaantuivat. Sen vain välillä huomaa, että ei tämä nyt ehkä toimikaan ihan näin.

Yhden kokoillan elokuvan ja kaksi lyhäriä ohjannut ja käsikirjoittanut Valkama on tehnyt omat tarinansa itse lähinnä käytännön pakosta.

Kun on uransa alussa, niin käsikirjoitusten kirjoittaminen on ollut hyvä ratkaisu. Silloin pohtii eri ratkaisuja jo kun kirjoittaa. Missään nimessä en sulje pois muiden tarinoita, totta kai ne kiinnostavat. Mutta kun ei ole tunnettu tekijä, niin ei niitä tulla tarjoamaankaan tuosta vain.

Kotimaiseksi ohjaajaksi Valkama on varsin tehokkaasti vältellyt suomenkielen käyttöä. Alright Love oli mykkä, Feelings and Stuffissa kieli puolestaan oli englanti, eikä enemmän tai vähemmän hyvin lausutulta Lontoon murteelta vältytä Hulluna Saraan -elokuvassakaan. Sinällään Valkamalla ei kuitenkaan ole mitään äidinkieltään vastaan. Aivan kuten käsikirjoitustenkin kohdalla, on kielivalinnoissa ollut kyse ennen muuta realiteeteista.

Toisen lyhytelokuvan tuottajien kanssa puhuimme, että tekisimme englanniksi laajemman yleisön toivossa. Ei sen kummempaa syytä. Lyhytelokuvilla on kuitenkin pienet markkinat. Tässä puolestaan oli lähtökohtaisesti mukana amerikkalainen nainen.

Porttikäytävä opettaa

Kepeän romanttisen komedian kohtauksista eniten jännitystä aiheuttivat Aurasillalle sijoittuvat hetket.

Piti sulkea silta ja oltiin ihan keskellä kaupunkia. Kuvattiin toki yöllä, mutta jännitti kuinka paljon ihmisiä tulee katselemaan, miten kuvaaminen onnistuu ja muuta. Kohtauksessa hypätään veteen ja on stunttia. Lopulta se meni sitten kuitenkin yllättävän hyvin. Teknisiltä ongelmilta vältyttiin.

Pelot eivät toteutuneet, mutta pieniltä vastoinkäymisiltä ei vältytty. Niin käsikirjoitus- kuin purkitusvaiheessa ne tiivistyivät elokuvan loppupuolella tapahtuvaan kolmiodraaman välitilinpäätökseen rappukäytävässä.

Se oli vain vaikea sen takia, että käytävä oli ihan mielettömän ahdas. Ei kannata mennä liian ahtaisiin paikkoihin, oli sen päivän opetus. Myös käsikirjoituksellisesti porttikäytävä-kohtaus oli vedenjakajakohtaus. Tärkeä hetki ja sitä mietittiin tosi paljon. Vielä leikkausvaiheessa kohtaus koki muutoksia.

Valkaman seuraava projekti on vielä auki.

Annan ensi-illan tulla ja mennä, ja katsotaan miltä sitten tuntuu. Jotain ajatuksia on mielessä, mutta olen rauhoittanut sen homman. Animoitu lastensarja televisioon on työn alla, mutta sekin on vielä kehittely-asteella.

Lue myös