Rinnekangas surullisella kukkulalla

Poikkeuksellisesti päädyin istumaan pressinäytöksen jälkeen tuoreen Once Upon a Time in Sad Hill -elokuvan ohjanneen ja käsikirjoittaneen Rax Rinnekankaan lisäksi kahden elokuvan näyttelijän kanssa kahville. Rinnekangas halusi istua kollegoidensa kanssa näytöksen jälkeen ja haastattelu päätettiin hoitaa siinä samalla.

Rinnekangas vaikuttaa olevansa elokuvaan tyytyväinen. Pressinäytökseen oli osallistunut paljon toimittajia, elokuvan ensimmäinen näytös on seuraavana päivänä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla ja ensi-ilta tulevana perjantaina. Elokuva on nyt hänen mukaansa kriitikoiden käsissä, mutta siitä lisää tuonnempana.

Kun Rax esitteli elokuvan parisivuisen, enemmän filosofisen kuin juonellisen, synopsiksen ajattelin, että hän on varastanut päiväkirjani. Se oli niin sitä samaa, mitä itse olin käynyt silloin läpi, aikaisemmin vain muutamassa lyhytelokuvassa näytellyt ohjaaja ja käsikirjoittaja Ville Tanttu sanoo.

Elokuvan näyttelijät löytyivät kuka mistäkin. Nacho Angulo ja Pilar Puente ovat tuttuja Rinnekankaan muista töistä, Tantun hän tapasi muutama vuosi sitten illallisella ja Liisa Pöntisen hän näki ensimmäisen kerran Kristian Smedsin ohjaamassa monologissa Sad Songs from the Heart of Europe.

Elokuva syntyi kolmen tematiikan kohtaamisesta. Niistä ensimmäinen oli kaikkia ihmisiä koskeva kolmen kysymyksen paradoksaalinen mysteerio, mutta Rinnekangas vakuuttaa, ettei kyseessä ole omaelämäkerrallinen teos.

Kun yksi ihminen alkaa elää toisen ihmisen kanssa yhdessä, miksi hän saattaa menettää oman elämänsä? Minkä vuoksi tämä toinen ihminen voi kokea, että hän sai enemmän elämää tai miksi myös hän menettää oman elämänsä? Minkä vuoksi kaksi ihmistä yhdessä esittävät elämää, jota kumpikaan ei omista? Tällainen oli tämä eksistentialistinen lähtökohta.

Toinen elokuvaa innoittanut kohtaaminen tapahtui Rinnekankaan ollessa lapsi. Hänen uskonnonopettajansa esitti lauseen, joka vaikutti elokuvantekijään syvästi: jos sinulla olisi uskoa vain sinapinsiemenen verran, niin sinä voisit siirtää vuoria. Rinnekangas muistaa ajatelleensa asiaa ja pohtineensa, mistä sellaisen sinapinsiemenen kokoisen uskon voisi löytää.

Kolmas oli tämä Sad Hill -hautausmaan löytäminen, joka avasi yhteyden Sergio Leonen elokuvaan. Sitä oli edeltänyt ajatus kun sanotaan, että taide auttaa ihmistä. Sitä tulee joka tuutista. On kuvataideterapiaa ja vaikka mitä, onko elokuvaterapiaa, en tiedä. Tämä Leonen Hyvät, pahat ja rumat auttoi tämän geografisen paikan, arkkitehtonisen kauneuden kautta.

Myös mitä tapahtuu elokuvan kiviympyrällä Clint Eastwoodin, Lee Van Cleefin ja Eli Wallachin esittämien arvoituksellisten kolmen miehen hahmon välillä. Leonen elokuvan kautta tuli kaikki nämä uskonnollisuuden asiat, vaikka hänen lopullisessa elokuvassaan ei ollut niinkään tätä uskonnollisuutta. Olen itsekin tällainen henkistynyt, äitiluontoa lähellä oleva henkilö. Ja sitten myös se, että käännetään päin vastoin tämä kiviympyrä ja tehdään siitä totuuden ympyrä, jossa naiset puhdistavat ihmissuhteidensa pöydän. Ne olivat ne kolme tekijää, joista elokuva lähti rakentumaan.

Elokuvan työnimi oli Sydänkohtauksia surullisella kukkulalla. Siinä pelataan samalla tavalla eri kielillä kuin Rinnekankaan edellisessä elokuvassa, Maailman viimeinen kirjakauppa. Hän kertoo aloittaneensa sen jo Veden peilissä. Ohjaajan mukaan tyyliratkaisu tuntui luontevalta hänen kirjailijuutensa vuoksi.

Rinnekangas ei epäile, etteikö elokuvan monikielisyys toimisi paneutuvalle katsojalle, mutta se voi olla toinen juttu katsojalle, joka kävelee elokuvateatterista ulos jos elokuvassa ei tapahdu mitään kolmeen minuuttiin. Once Upon a Time in Sad Hillissä juuri elokuvan hidas rakentaminen on merkityksellistä, hän toteaa siteeraten Samuel Beckettiä. Liian sujuva näytelmä on kuollut näytelmä. Siihen pitää panna esteitä, Rinnekangas sanoo.

Naisen oikeuksien puolella

Rinnekangas meinasi laittaa koko elokuvan jäihin, kun paljastukset Harvey Weinsteinista ja #MeToo-kampanja alkoivat. Hän ei halunnut vaikuttaa opportunistilta, joka syöksyy käsittelemään ajankohtaisia teemoja. Ajatus elokuvasta ja sen aiheista lähti kuitenkin ennen #MeToota.

En halua vaikuttaa hyeenalta, joka käy raadolle. Sitten se vain itsestään lähti kulkemaan niin, ettei sitä vaaraa ole. Laitoimme Villen suuhun sen repliikin, että ”tää ei oo se metoo juttu”. Yksinään se olisi punainen vaate näille feministeille, mutta siinä kokonaiskontekstissa ymmärretään, ettei se ole halventava ilmaisu. Ja toden totta elokuva ei ole metoo, vaan isompi asia jonka sisällä on metoo.

Metoohan on tavallaan miehen ja naisen koskemattomuuden asia, mutta sen ympärillä on jompaankumpaan sukupuoleen jostakin syystä päätyneiden androgyyni-ihmisten maailma. Jokaisessa ihmisessä on mies ja nainen. Täällä. [Rinnekangas osoittaa aivojaan.] Tekevänä, henkevänä, kokevana. Sitten olemme sukupuolistuttu olemaan. Tällä ei ole mitään tekemistä seksuaalisen identiteetin kanssa. Näin minä koen sen.

Rinnekangas ylistää Hanna-Reetta Schreckin elämäkertaa kuvataiteilija Ellen Thesleffistä Minä maalaan kuin jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Rinnekangas sanoo, että Thesleff koki olevansa androgyyni, koska leikkasi tukkansa lyhyeksi kuin mies tai pukeutui välillä miesten vaatteisiin.

Kysyn kokeeko Rinnekangas olevansa feministi. Hän ei määrittelisi itseään feministiksi, mutta myöntää sen auttaneen paljon pitkin maailman historiaa.

Olen enemmän 1890-luvulla symbolismin aikana ensimmäisen kerran lanseeratun uuden, eheän naisen oikeuksien puolella, jolla ei ole tätä feminismin aggressiivisuutta mukana. Ihminen joka tunnistaa itsessänsä eheyden tarpeen, kykenee mihin vaan, eikä tarvitse siihen minkään liikkeen tukea tai leimaa. Totta kai feminismi on auttanut hirveän paljon. Voidaan sanoa, että ollaan siirrytty miehittämättömälle alueelle tässä maailmassa. Tarkoitan tällä sitä, että miehet ovat omistaneet tämän planeetan näihin päiviin saakka ja nyt me tässä elokuvassa kyseenalaistetaan se oikeus.

Humppa ja tango

Rinnekankaan mukaan elokuvaa ei olla otettu Suomessa vakavana taiteena sitten 1970-luvun. Eurooppalaisen elokuvan kulttuuri on leikattu Suomesta pois, mutta uudet ohjaajasukupolvet toivottavasti tuovat asiaan muutoksen. Hän toteaa, että vastuu on elokuvien katsojilla, kriitikoilla ja elokuvien rahoituksista päättävillä hallituksilla. Elokuvataiteen haitariin pitäisi hänen mukaansa kuulua viihteen lisäksi myös kaikki muu.

Ajatellaan Aleksi Salmenperän elokuvaa Tyhjiö. He kulkivat lakki kourassa etsimässä rahoitusta elokuvalle ja ohjaaja oli saavuttanut Suomessa jo paljon. Mutta tarinan sisältö ja elementit saivat torjunnan ja miksi? ”Joo, ei tätä tuu kukaan katsomaan.” Miksi? Siksi ettei enää tiedetä, kannattaako mennä katsomaan mitään muuta suomalaista elokuvaa ellei se kerro kansakunnan iskelmälaulajista, ole sotaelokuva, komedia tai lastenelokuva. Kaikkia tarvitaan, mutta yksi kukka on niitattu hengiltä ja se on elokuvan taide.

Jos oltaisiin tanssin maailmassa ja vain humppa ja tango saisivat rahoituksen, eikä mikään muu. Kuka tahansa arvostelija, jolla on valta kirjoittaa väittää varmasti että kirjoittaa rakkaudesta elokuvaan tai rakkaudesta kirjallisuuteen. Miksi sitten maailmassa on näitä saastaisen kyynisiä tappajia? Erik Tawaststjerna oli erinomainen musiikkikriitikko. Hän oli aina teoksen puolella, analysoi, avasi ja eritteli sitä.

Kysyn millainen on hyvä kriitikko. Tanttu toteaa, että hyvä arvostelija antaa katsojalle mahdollisuuden löytää jotakin. Tähdet eivät välttämättä korreloi yhtään katsojan oman mielipiteen kanssa. Sen sijaan avoimet kirjoitukset ja esseet, jotka kysyvät jotakin eivätkä väitä olisivat tervetulleita. Kriitikon ei pitäisi olla portinvartija ja kieltää ihmisiä katsomasta teosta.

Tähditysmentaliteetti ei kiinnosta myöskään Rinnekangasta. Hänen mukaansa kriitikon pitäisi pyrkiä ymmärtämään taideteosta, mitä on tehty ja mistä lähtökohdista. Voimakkaita kysymyksiä saa esittää, mutta ei katkoa kauloja. Tanttu ja Rinnekangas vieroksuvat ajatusta, että elokuvan arvostelija kertoo, mitä olisi itse mieluummin tehnyt.

Vaikka jos tässä elokuvassa ei olisi Joaquin Phoenix, niin se olisi toiminut. Mutta kun Phoenix oli siinä! Nämä ovat jotenkin sellaisia asioita, jotka ikävä kyllä vaikuttavat keskivertokatsojaan, joka tekee valintoja tähtien perusteella.

Jos tämä olisi ranskalainen tuotanto, jossa ei puhuttaisi yhtään suomea, veikkaan että elokuva saisi enemmän katsojia ja asenteettoman suhtautumisen kuin mitä se nyt saa, Rinnekangas toteaa.

Runoutta, ei viihdettä

Moni voi varmasti yhtyä siihen, että Theofanis Kavvadasin kuvaama elokuva on visuaalisesti erittäin komea. Kysyn näkikö Rinnekangas elokuvaa käsikirjoittaessaan kaikki ne upeat kuvat, joita elokuvassa nähdään.

Siis silmissäni? Näin tietysti. Minähän olen valokuvataiteilija, joka lopetti 2011. Minulla oli kuutisenkymmentä yksityisnäyttelyä, museoista huippuna Reina Sofía Madridissa. Kovan luokan kohteita. Sanon tämän vain tällaisena minäminäminä-asenteella, jotta otat minut vakavasti. Kyllä valokuvaajana iskostuu näkemään sen komposition voiman, vaikka ei mene sieltä luupista katsomaan. Yhteistyö ja työskentely Theofanisin kanssa oli erittäin sujuvaa. En tiedä onko hän edes itse ymmärtänyt sitä, minkä luottamuksen hänelle annoin.

Rinnekangas toteaa, että elokuvassa on se ajatus, että luonto liikkuu, mutta ihmiset eivät niin paljon. Yleensä kameran takana työskentelevä Tanttu pitää kokemusta erinomaisena ja silmiä avaavana. Elokuva kuvattiin suurilta osin vain yhdellä kameralla kahden viikon aikana. Hänestä Suomessa on turhan insinöörimäinen tapa tehdä elokuvia – asiat pitää ikäänkuin tehdä aina sillä samalla kaavalla. Myös Pöntinen piti Rinnekankaan tavasta ohjata.

Intellektuelli lähestyminen resonoi minulle, meillä oli yhteisymmärrys aika pian. Kun roolista oli saanut kiinni, siitä ei tarvinnut enää puhua. Se oli todella nautinnollista, ranskankielistä enkeliä elokuvassa näyttelevä Pöntinen sanoo. Hän kertoo Rinnekankaan kerran istuneen kuvauksissa silmät kiinni ja vain kuunnelleen. Tyyli teki suuren vaikutuksen.

Minusta tässä tavoitellaan jotakin sellaista, sekä sisällöllisesti että ilmaisullisesti, mitä todella harvassa tai ei missään elokuvassa ole. Tämä on niin harvinaislaatuinen ja omalaatuinen elokuva, tässä pyritään todella korkealle tai syvälle, se on todella upeaa, Tanttu kertoo.

Rinnekangas sanoo, että elokuva tehtiin lähinnä talkootyönä, koska elokuva ei saanut elokuvasäätiön tukea. Näyttelijät kertovat saaneensa elokuvasta jo nyt hieman rahaa, mutta Rinnekangas kokee elokuvan olevan enemmän käyntikortti ja valtaisa oppi myös itselleen. Ohjaaja-käsikirjoittaja kertoo olevansa itsekin opiskelija, joka haluaisi vielä tutkia tiettyjä teemoja.

Katsotaan saako tässä ymmärrystä enää mistään rahoitussuunnasta.

Kysyin onko Rinnekangas pessimistinen, mutta hänestä ilmaisu oli väärä. Hänestä Suomessa ja maailmalla elokuvabisnes on mennyt liian katsojaennätyshakuiseksi. Hän tekee runoutta, ei syksyn bestseller-sotakirjaa tai viihdettä. Rinnekankaasta on kohtuutonta laittaa runous kaupallisen viihteen rinnalle. Kirjallisuusmaailmassa se tarkoittaisi sitä, että esseistiikka, runous tai jopa tietokirjallisuus jäisi julkaisematta, koska ne eivät myy. Hänestä niin on käymässä suomalaiselle elokuvalle.

Tietenkin olisi sellainen toive, että tämä elokuva saisi oikeudenmukaisen kohtelun maan kolmannen valtiomahdin, eli arvostelijoiden, käsissä. Ettei se menisi sellaisen saivartelun tasolle, vaan nähtäisiin, mistä tässä on kysymys ja avattaisiin ihmisille portti kuoleman kielissä olevalle – tai jo kuolleen suomalaisen art house -elokuvan äärelle. Jos emme saa katsojia, niin emme saa näille ikinä rahoitusta.

Lue myös