Miehen tie - tuskaa isältä pojalle

Leijat Helsingin yllä -elokuvan ohjaaja Peter Lindholm on kiertänyt aktiivisesti markkinoimassa elokuvaansa, joka on tähdätty paitsi Suomen, myös Norjan ja Ruotsin markkinoille. Suoraan Norjasta Turkuun haastateltavaksi saapunut Lindholm on silminnähden väsynyt, mutta ilmeisen huojentunut elokuvan ennakkonäytännössä saamasta hyvästä vastaanotosta. Savonlinnan elokuvafestareilla yleisö antoi viiden minuutin aplodit, mikä lämmitti kovasti ohjaajaa:

"On tottunut niin kaikennäköiseen kuraan, että kun tulee onnellinen hetki, niin sitä ei osaakaan vastaanottaa."

Viime vuosina televisiossa huhkinut ohjaaja halusi tehdä ruotsinkielisen elokuvan, onhan hän itsekin kotoisen ruotsinkielisestä perheestä. Lomaillessaan Cannesissa muutama vuosi sitten käteen osui Kjell Westön kirja, jonka lukeminen lentokoneessa rankan reissun jälkeen nosti kyyneleet silmiin. Päätös tehdä siitä elokuva syntyi saman tien. Kielivalinta oli itsestäänselvyys jo aiheen ja uskottavuuden puolesta, kuvaahan elokuva yläluokkaista suomenruotsalaista perhettä. Elokuvan levittäminen pohjoismaihin ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Ennakkoluulot suomalaista elokuvaa kohtaan ovat syvässä, ja Lindholm kertookin norjalaisten sanoneen, että "elämä on liian lyhyt suomalaisten elokuvien katsomiseen".

Leijat on elokuva, jossa musiikilla on suuri merkitys tunnelman luomisessa. Kriitikkonäytöksessä tyytyväisiä nyökkäyksiä aikaansaaneet biisivalinnat olivat ohjaajan mukaan tarkkaan harkittuja. Millä perustein ne on valittu?

"Biisit eivät ole tyypillisimpiä rock-klassikoita, vaan niillä on suora suhde omaan menneisyyteeni, niissä on omat tarinansa."

Entä sitten näyttelijävalinnat? Television puolella Lindholm on tehnyt paljon castingia, joten näyttelijöiden etsiminen on hänelle tuttua puuhaa. Pirkka-Pekka Petelius oli mukana kuvioissa alusta alkaen, sen sijaan Dania näyttelevää Pekka Strangia hän ei tuntenut lainkaan ennen koekuvauksia, joissa hän heti vakuuttui tämän sopivuudesta rooliin.

Missä ovat ohjaajan omat elokuvalliset ihanteet? 1970-luvun Hollywoodin kauhukakaroja Coppolaa ja Scorsesea ihaileva ohjaaja tunnustaa päättäneensä jo nuorena, että elokuva olisi hänen leipälajinsa. Nähtyään Coppolan Keskustelun hän päätti ammatinvalinnasta:

"Mun elämässä ei ole ollut kuin kaksi vaihtoehtoa, joko jalkapallon pelaajaksi tai sitten elokuvaohjaajaksi. Kun jalat potkittiin tohjoksi 16-vuotiaana niin vaihtoehdoksi jäivät elokuvat."

Elämänmakuista tulkintaa

Pirkka-Pekka Petelius, tai tuttavallisemmin PP, saapuu haastatteluun rennosti hymyillen. Oikeastaan kyse ei ole haastattelusta vaan tilaisuudesta, jossa kolme fania kuuntelee innoissaan Peteliuksen viisasta puhetta mieheydestä, näyttelemisestä sekä elokuvan ja romaanin eroista taidemuotona. Henrikiä, vaikenevaa isää, elokuvassa näyttelevä PP kehuu ohjaajaa siitä, kuinka luontevaa tämän kanssa on työskennellä ja kuinka samantyyppinen suhde heillä on työntekoon. Kuvauspaikalla vain oleellinen ratkaisee, turhaa esittämistä tai muita epäolennaisuuksia ei tarvita.

PP pitää muutenkin ohjaajista, jotka Lindholmin tapaan antavat näyttelijälle vapaat kädet rakentaa roolia. Lindholm on muutenkin valinnut PP:n "vakavampiin" rooleihin, joihin muut ohjaajat eivät välttämättä häntä pyydä.

"Olen tehnyt tarpeeksi ulkoisiin perusteisiin rakentuvaa ja nopeaa, hauskuutukseen perustavaa henkilöhahmon rakentamista. On kiva rakentaa roolia sisältäpäin, mahdollisimman monisyiseksi."

PP ei kuitenkaan tee eroa vakavien ja hauskojen roolien välillä, eikä hänellä ole tarvetta päästä irti julkisuuskuvastaan koko kansan hauskuuttajana. Päinvastoin hän on tyytyväinen, että ihmiset vielä muistavat hänen luomansa hahmot, vaikka hän ei ole enää vuosiin tehnyt sketsiviihdettä. Luonnehdinta vakavista rooleista ei oikein miellytä PP:ta jonka määrittelee roolinsa pikemminkin näin:

"Ei vakavaa, mutta tosissaan tehtyä, elämänmakuista roolia."

PP uskoo Leijojen puhuttelevan erityisesti naiskatsojia. Vaikka pääosassa ovat miehet, kuvaa PP elokuvaa ihmissuhdedraamaksi, tarinaksi vaikenemisen kulttuurista. Millä tavoin hän sitten pääsi roolihahmoonsa sisään? Perehtyessään Henrikin rooliin PP joutui miettimään sellaisia tuntoja ja asioita, joita oma isä on elänyt.

"Millaista miehen roolia sekä töissä että kotona silloin rakennettiin - ei siihen kauheasti kuulut ihmissuhteisiin keskittyminen tai niistä puhuminen. Henrikin maailma on yksiselitteisempi ja selkeämpi. Miehen osa oli helpompi, kun ei tarvinnut ajatella niin monia asioita ja kantaa niitä mukanaan. Mutta vaikeus oli siinä, että miehen kuva piti olla miehekkäämpi ja miehen piti hankkia perheelle leipä."

Luettuaan käsikirjoituksen PP jäi pohtimaan, miten Henrikiä tulisi näytellä.

"Ajattelin, että kyllä on mulkku henkilö. Kyllä on niin jyrkkä ja yksioikoinen, että on vaikea rakentaa ymmärrettävää ihmistä, ellen kaiva jotain sellaista esiin, ettei se ole näin nuija."

Jotkut yksittäiset kohtaukset, kuten isän ja pojan konflikti joulupöydässä, tuntuivat hankalilta:

"Miten helvetissä mä saan kaivettua itsestäni uskottavasti esiin sen, että mä voisin lyödä poikaani - muuta kuin kehässä."

PP joutui siis mielessään motivoimaan roolihahmon sulkeutuneisuutta ja jyrkkyyttä. Henrik ei ehkä pysty ilmaisemaan rakkautta, mutta hänelläkin on herkkä puolensa.

"Kyllä mun täytyy rakastaa roolihenkilöä kaikkine puutteineen ja ymmärtää hänen tuskansa."

PP analysoi omaa näyttelemistyyliään, jossa keskeistä on minimalismi. Näyttelijän on pystyttävä pitämään tunteet sisällään ja pitämään katsoja jännityksessä, milloin ne purkautuvat.

"Elokuvassa viehättää siinä tilanteessa irti saatava reaktio. Jos kuva on lähellä, niin ei tarvitse serveerata, vaan koet ja elät sen. Jos pystyt tuntemaan se, niin se näkyy sinussa. Ei pidä varastaa katsojalta mahdollisuutta oivaltaa asiaa. Jos ei ole katetta tunteille eikä esitettävälle asialle, se näkyy, eikä se ole mielenkiintoista, sillä ei pidä tuputtaa."

PP ei lukenut kirjaa ennen filmauksia, vaan luotti käsikirjoitukseen. Tämä oli tietoinen ratkaisu, sillä hänen mukaansa elokuvantekemisen yhteiset säännöt perustuvat käsikirjoitukseen, ja kaikki rakentavat elokuvan sen pohjalta. Kuvausten päätyttyä kirja sen sijaan maistui oikein hyvältä. Ajatus romaanin ja kirjan vertailusta ei PP:n mukaan ole kovinkaan mielekäs. Ne ovat niin kaukana toisistaan, ettei vertailu kannata.

"Elokuvantekemisessä on tärkeää, että tehdään oikeutta elokuvan hengelle Ei kuitenkaan pitäisi odottaa, että näkee romaanin valkokankaalta. Ne ovat täysin eri teoksia. Elokuva ja kirja ovat taiteellisen ilmaisun totaalisia ääripäitä. Kirja hyvin intiimi ja subjektiivinen kokemus, eikä täysin kahta samanlaista mielikuvaa romaanista synny. Jokainen tuntee omat tuoksut, kollaa omaa menneisyyttään, näkee ne eri väreissä, eri kuvina. Elokuvaa tullaan katsomaan yhdessä, eikä omilla assosiaatioille jää sijaa."