Yksinäisyydestä luopumista

Ohjaaja Olli Saarelan uusin työ, Virpi Hämeen-Anttilan romaaniin perustuva Suden vuosi kertoo epilepsiaa sairastavasta Sari Karaslahdesta (Krista Kosonen) ja vaimonsa jättämästä yliopistonopettaja Mikko Gromanista (Kari Heiskanen). Sarin ja Mikon välille syntyy suhde. Yksinäisyys ihmisten keskellä sekä ympäristön aiheuttamat paineet nuoren naisen ja vanhemman miehen suhteelle ovat keskeisiä teemoja Saarelan kuudennessa täyspitkässä ohjaustyössä.

Saarela ei usko suoran kirja-adaptaation toimivuuteen, vaan näkee olennaisempana uskollisuuden kirjan tematiikalle, ja sille teemalle mitä kirjailija on alkuperäisteoksessaan lukijalle viestittänyt. Aiemmin esimerkiksi lastenelokuvan Rölli ja metsänhenki sekä sotaelokuvan Rukajärven tie ohjannut Saarela onkin tarttunut pelottomasti romanttiseksi rakkauselokuvaksi kutsumaansa Suden vuoteen.

- Sitä vain lähtee tekemään omaa erillistä teostaan. Painotan sitä, että on olemassa joitain kattavia teemoja ja linjauksia, joita tulee ehdottomasti kunnioittaa, pitää yllä, kannatella ja kohottaa. Virpi sanoi hyvin, että hän odottaa mielenkiinnolla sitä, minkälaisen tulkinnan minä teen hänen kirjastaan. Ja Virpi puhui myös tarinoiden kierrätyksestä. Minusta se on hirvittävän otollinen ja upealla tavalla kiitollinen lähtökohta lähteä tekemään elokuvaa.

Saarela myöntää, että monilla on varmasti ollut omat ennakko-odotuksensa toimintaelokuvien spesialistinakin tunnetulle tekijälle. Hän kuitenkin vakuuttaa, ettei missään nimessä ole genreorientoitunut ohjaaja, vaan näkee asiat tarinoina, teemoina ja ongelmanasetteluina, joita vain voi käsitellä erilaisissa ympäristöissä.

- Monenkaan mielestä ei varmasti ollut mitenkään ilmeistä, että Saarela tekee rakkauselokuvan, vieläpä romanttisen rakkauselokuvan. Minä en taas nähnyt sitä lainkaan sillä tavalla, koska en ole genreorientoitunut ohjaaja. Elokuvahan on sinänsä aina ympäristö jollekin tarinalle. Ja elokuva on väline.

Hahmot puhuttelevat vilpittömyydellään

Virpi Hämeen-Anttilan alkuperäisteos teki Saarelaan vaikutuksen, eikä vähiten turmeltumattomien henkilöhahmojensa takia. Vaikka ohjaaja onkin tehnyt omaa ja omannäköistään elokuvaa, on romaanissa kuitenkin elementtejä, joita hän on halunnut säilyttää Suden vuosi -elokuvaan. Monin tavoin Saarela myös rinnastaa itseään päähenkilöihin, jotka elävät ja pyrkivät selviytymään yhteiskunnan ulkoisen paineen ja henkisen ilmapiirin alaisina.

- Olen erityisen ylpeä siitä, miten Virpi on luonut näistä henkilöistä puhtaita ja vilpittömiä, ehkä lapsenkaltaisia, jopa naiiveja. Tämän yhteiskunnan henkinen ilmanala, kulttuurinen ilmanala tyrkyttää meille sellaista mallia, että meidän on pärjättävä, meidän on oltava tulosvastuullisia, meidän on oltava ovelia, meidän on oltava aina varauksellisia, älä luota kehenkään ja niin edelleen. Naiiviushan on naiiviutta, mutta siitäkin huolimatta haluaisin ajatella niin, että ihminen yksinkertaisesti on inhimillinen olento, ja inhimillisyyteen kuuluu tietty naiivius, tietty toivo.

Jokaisella meistä on hyvinkin simppeleitä odotuksia, mitä yleisesti vähän hävetään. Kuka meistä ei haluaisi tulla rakastetuksi, kuka meistä ei haluaisi rakastaa, kuka ei kaipaisi hyväksyntää, kuka ei haluaisi ihailua. Mutta uskon, että ennen kaikkea se tarve on sellaisissa läheisissä ihmissuhteissa. Kuka meistä ei haluaisi jakaa palasta siitä omasta yksinäisyydestään. Tässä elokuvassa nämä molemmat henkilöt omista lähtökohdistaan ovat paenneet omaan yksinäisyyteensä.

Saarela puhuukin paljon juuri luopumisesta eli siitä, että luovutaan yksinäisyydestä ja päästetään toinen ihminen lähelle. Suden vuoden tarina merkitsee ohjaajalle omien pelkojen myöntämistä, mutta samalla sitä että uskalletaan paljastaa sisintä muille ihmisille. Hän ei ole pelännyt myöskään astua uusiin saappaisiin, kokeilla urallaan jotain uutta, ja tehdä elokuvaa, joka koskettaa ja liikuttaa ihmisiä hänelle itselleen uudella tavalla. Jossain yhteyksissä Saarela onkin puhunut kokonaan uudenlaisesta elokuvakerronnasta Suden vuosi -elokuvan yhteydessä.

- Kuulostaa ihan että tällainen nelikymppinen ukko puhuu ihan hömppää, kun aikaisemmin on tehnyt vain pelkkiä väkivaltaelokuvia. Ei se ole pois siitä, vaan olen edelleenkin toimintaelokuvien suurkuluttaja, mutta vain hyvien sellaisten. Mutta haen elokuvista kokemusta, että minä vaikutun ja että joku minussa liikahtaa, mutta se ei tarkoita sitä, että sen tarvitsee aina olla maata mullistavaa tai yhteiskuntia muuttavaa. Ainakin henkilökohtaisella tasolla haluan itse jotain kokea, ja olen pyrkinyt siihen, että tässä elokuvassa on joitakin lakipisteitä, joissa tuntuu joltakin. Ja miksi pitäisi tuntua, on juuri se, että katsoja olisi valmis vastaanottamaan tällaisen viestin, että hei, kuinka paljon loppujen lopuksi tarvitsee vai tarvitseeko meidän pärjätä yksin.

Ohjaaja kantaa vastuun teoksesta

Saarela pohtii, ettei sillä kenen alkuperäisteoksesta elokuva tehdään lopulta ole suurtakaan merkitystä, vaan kun hän tekee elokuvaa, hänen täytyy itse sisäistää tarina, jotta se alkaisi näyttää Olli Saarelan elokuvalta. Tie kirjasta elokuvaksi onkin pitkä, ja jokainen vaihe tekemisessä tuo jotain lisää itse elokuvaan. Uudenlainen kerrontatyyli yhdistettynä hyviin näyttelijäsuorituksiin on Suden vuosi -elokuvassa Saarelalle erityinen ylpeydenaihe.

- Menen tässä paljon iholle, eli ihan konkreettisesti ollaan hyvin tiukoissa lähikuvissa, ja elokuvassahan ei ole ulkoista toimintaa. Kuvaan enemmänkin henkilöiden sisäistä maailmaa, ja sitten on paljon pitkiä kohtauksia, joissa vain ollaan. Olen kauhean tyytyväinen siitä, että ne toimivat, siinä on sellainen suspence, jännite ja väreily, joka johtuu siitä, että Karin ja Kristan välinen kemia vain toimii kuin tauti.

Ohjaajana Saarela ottaa kuitenkin täydellisen vastuun elokuvistaan. Hän menee vieläkin pidemmälle ja sanoo, että ohjaajana hän kantaisi vastuun, mikäli olisi päästänyt huonoa näyttelemistä läpi valkokankaalle. Suden vuosi -elokuvasta Saarela ei kuitenkaan ole huolissaan, vaan on onnellinen Kososen ja Heiskasen onnistumisesta. Ulkoelokuvalliset tekijät ovat aina asia erikseen, mutta Saarela ei usko niiden vaikuttavan, vaan elokuva puhuu omasta puolestaan.

- Totta kai on tekijöitä, esimerkiksi markkinoinnillisia tekijöitä, jotka vaikuttavat elokuvan myyntiin, imagoon, ja niin edelleen, mutta kyllä elokuva puhuu puolestaan. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Mitä muita ulkoelokuvallisia asioita onkaan minun ympärillä tai elokuvan ympärillä, niin se on ihan toinen juttu. Karavaani kulkee.

Ei liian vaikeaa elokuvaa

Saarela kertoo, että myös haasteita rakkauselokuvan ohjaamisessa oli toimintaelokuviin tottuneelle miehelle. Juuri ulkoisen toiminnan vähyys tuotti ongelmia, mutta ohjaaja huomasi kyllä nopeasti, että tietyt elementit eivät teokseen vain sopineet. Olli Saarela kertoo, että hänellä on taipumus etsiä töihinsä draivia, mutta Suden vuosi -elokuva lähti liikkeelle eri tavalla, ja paljon toiminnasta jätettiinkin viitteenomaiseksi. Elokuva alkaa suuresta kohtauksesta, jossa Sarin tilanne tehdään katsojille selväksi, ja pikkuhiljaa elokuvan toinen päähenkilö Mikko tuodaan mukaan ja lankoja aletaan kuroa yhteen.

Saarela halusi säilyttää teoksessa roolihahmojen vilpittömyyden, koska kyseessä oli vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen rakkaustarina. Hän kertoo arvostavansa sitä rohkeutta, millä päähenkilö Mikko myöntää, ettei ymmärrä maailmasta oikeastaan yhtään mitään. Samalla Saarela pohtii, että tällaisten asioiden esiin tuominen on myös vaikeaa. Elokuviin kuitenkin kuuluu monta juonen tasoa, joita eri ihmiset seuraavat eri tavoin. Elokuva ei saakaan Saarelan mukaan olla liian vaikea.

- Elokuvahan on populaari taiteenmuoto. Elokuva on oma lajinsa. Siinä pitää olla se juonen taso, jota voi katsoa nuorempikin ihminen. Ja sitten on subteksti mielellään, mikä saattaa herättää kysymyksiä. Niin minä itse aina miellän elokuvan, että niissä on monta tasoa. Mutta lähtökohtaisesti elokuva ei saa olla liian monimutkainen tai filosofinen. Sitten se on se kirja, lukuteos. Elokuva on katsomista varten, ja siinä on ääntä, musiikkia, näyttelemistä ja läsnäoloa.