Rakkautta ja elokuvasitaatteja

Miten valmistautua esittämään elokuvassa päähenkilöä, joka elää elämäänsä vanhojen elokuvien kautta? "Tietysti katsomalla yökaudet elokuvia ja kirjoittamalla ylös repliikkejä", kertoo Kuutamolla-näyttelijä Minna Haapkylä ja lisää, ettei itse ole aivan yhtä innostunut aiheesta kuin roolihahmonsa.

Aku Louhimiehen tuoreessa rakkauselokuvassa Iiris (Minna Haapkylä) täyttää kolmekymmentä vuotta, viettää yönsä katsellen elokuvia ja haaveilee päivä toisensa jälkeen siitä elokuvaa suuremmasta rakkaudesta. Valkokankaalla ja televisiossa nähdyt tarinat toimivat eräänlaisina katalysaattoreina päähenkilön elämässä, joka kaipaa epätoivoisesti arjen yläpuolelle nousevaa ihmissuhdetta. Mutta mitä tehdä, kun arki tuntuu koostuvan vain niistä kohtauksista, joita elokuvissa ei koskaan näytetä, ja totuus rakkaudestakin on aivan toinen? Miten pääosan esittäjä kokee oman suhteensa Iirikseen?

"Iiriksessä on hyvin vähän minua itseäni. Iiris on niin ihanan romanttinen ja odottaa sitä oikeaa. Hän on haltioitunut ja näkee romanttista niin monessa asiassa. Meissä ei ehkä ole muuta samaa kuin se, että asumme molemmat Helsingissä", jatkaa Haapkylä ja kertoo myös, että häntä henkilökohtaisesti ärsyttävät ihmiset, jotka puhuvat käyttäen jatkuvasti elokuvista tuttuja fraaseja. "Otti oman aikansa, että tottui sanomaan elokuvasitaatteja repliikkeinä kun välillä tuli mieleen, että miten näitä nyt saa tänne väliin."

Kuutamolla-elokuvan tarinassa toisena keskeisenä henkilönä on Marko (Peter Franzén), elokuvaohjaaja, joka nostaa hetkeksi Iiriksen elämän arkitodellisuuden ulkopuolelle. Jos Iiriksen hahmossa ei ollut Minna Haapkylää, niin ilmeisen vähän löytyy myös Markon henkilöstä ohjaaja Aku Louhimiestä: "Tiedän jonkin verran Markon elämästä, mutta on meillä paljon erojakin. Markolla on esimerkiksi enemmän hiuksia päässä kuin minulla... Mutta varmasti Markon hahmosta löytyy myös jonkin verran itseironista otetta."

Näyttelijäystävällinen ohjaaja

Louhimies on ohjannut nyt toisen elokuvansa kahden vuoden takaisen menestyksen, Levottomien (2000) jälkeen. Hän tekee jatkuvasti töitä myös televisiolle ja on ohjannut muun muassa Isänmaan toivoja sekä Sydänten akatemiaa. Kokemus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin työhön leipääntyminen. "Vaikka Kuutamolla käynnistyi nopeasti prosessina, sen tekeminen oli ihan yhtä vaikeata tai ihan yhtä helppoa kuin edelliselläkin kerralla. Leffan tekeminen koostuu pienistä paloista ja jokaisen palan täytyy toimia", Louhimies kertoo.

Hänen viimeaikaiset työnsä ovat olleet hyvin näyttelijäkeskeisiä, ja Louhimies sanookin sen juontavan juurensa tarinoihin, joita hän on halunnut kertoa. "Pyrin kyllä hyvin paljon keskittymään näyttelijöihin, ja haluaisin, että tekemissäni töissä näyttelijät ovat uskottavia ja tosia." Näyttelijä Minna Haapkylän mielestä juuri tässä onkin Louhimiehen yksi keskeinen vahvuus elokuvaohjaajana: "Aku on hyvin näyttelijäkeskeinen ohjaaja ja se on turvallista, koska kuvaustilanteessa tietää, että jos jokin ei suju, niin kaikki pysähtyy ja jäädään odottamaan. Akulle on tärkeää, että näyttelijällä on hyvä olla."

Samaa kertovat myös Kuutamolla-elokuvassa näytelleet Matti Ristinen ja Mikko Kouki, vaikka aluksi nauravatkin salaperäisesti kysymyksen kuullessaan. "Aku on hyvin näyttelijäystävällinen. Kuvaustilanteessa otettiin monta ottoa, asioita muunneltiin ja yritettiin löytää sellaista keveyttä, joka näkyisi myös valkokankaalla. Aku ei luovuta helposti", Ristinen kertoo. Kouki, joka on työskennellyt Louhimiehen kanssa miltei kaikissa tämän töissä joko näyttelijänä tai ohjaajan assistenttina - jopa molempina yhtä aikaa - on samaa mieltä: "Akulle näyttelijä voi ehdottaa omia juttujaan ja omia versioitaan. Leikkauspöydällä katsotaan sitten mikä sopii parhaiten."

Minna Haapkylä kertoo vielä, että Kuutamolla-elokuvan kuvauksissa kuvattiin paljon sellaistakin materiaalia, joka ei edes näy valmiissa työssä. Elokuvan kohtausten välisiä tilanteita harjoiteltiin ja käytiin läpi, improvisoitiin, mietittiin henkilöhahmojen tekemiä valintoja ja vuorosanoja. Tämä siksi, että kaikki mitä valkokankaalla lopulta näkyy, olisi luonnollisen oloista. Tietynlainen välittömyys, kerronnallinen kepeys ja improvisatorinen ote elokuvasta välittyvät katsojalle asti. Ohjaaja itse haluaa kuitenkin painottaa, että kaikki palautuu aina tarinoihin. Niiden kautta myös miljööt nousevat esiin.

Urbaaneissa ympäristöissä

"Luulen, että olen valinnut tarinat ja sitä kautta miljööt ovat myös tulleet... Levottomiin sopi Turku, Kuutamolla-elokuvaan taas Helsinki", Louhimies sanoo ja jatkaa vastausta kysymykseen miksi Levottomat tuntui juuri liittyvän Turkuun: "Kun mä tulen Turkuun, tulen kuin ulkomaille. Helsinki on minulle huomattavasti tutumpi. Molemmat kaupungit ovat samaan aikaan hyvin rumia että hyvin kauniita. Turussa oli juuri minulle juuri se ulkopuolisuuden tunne. Se oli myös päähenkilön maailmankuva - sivullisuus..."

Vaikka televisiosarjat Isänmaan toivot ja Sydänten akatemia sekä kaksi pitkää elokuvaa ovat kaikki tapahtuneet selvästi tietysti urbaanissa kaupunkilaisympäristössä, mikään ei estä ohjaajaa vaihtamasta "maisemaa". "Jos seuraava tarina tapahtuu maaseudulla, historiassa, sodassa tai fantasiamaailmassa, niin sitten sen mukaan. Jos tarina on hyvä, niin siitä voi tehdä hyvän elokuvan. Jos tarina on taas huono, niin hyvän elokuvan tekeminen on todella vaikeaa", Louhimies tiivistää. Näyttelijöilläkään ei ole mitään tätä vastaan, ja kuten Mikko Kouki asian ilmaisee: "Sehän on näyttelijän työtä ympäristöstä se, mikä siitä on otettavissa ja käyttää sitä roolia tehdessä hyväksi."

Uudenlaista elokuvatuotantoa

Kuutamolla-elokuvan ohjaaja Aku Louhimies on television puolella kannuksensa hankkinut suomalaisen elokuvan nuoren polven ohjaaja, jolle pitkän elokuvan tekeminen on sekä intohimo että työnteon ensisijainen muoto. Hän haluaa myös painottaa sitä, että hänen televisiotyönsäkin ovat tähdänneet ilmaisultaan juuri elokuvalliseen kerrontaan. Osaltaan elokuvan ensisijaisuus on Louhimiehelle myös vastaus uuden tuotantokulttuurin tuomiin haasteisiin: "Pitkien elokuvan tekeminen on ensisijaista osaksi siitä syystä, että televisiotarjonnan lisääntyessä jatkuvasti myös se ’hutun’ määrä lisääntyy. Hyvätkin jutut katoavat siihen volyymiin. Tästä syystä vastustan esimerkiksi digi-tv:tä. Se ei ole panostusta laatuun vaan määrään."

Suomalaisen elokuvan nousujohteiseen vetoon ja mainittuun tuotantokulttuurin murrokseen liittyy myös elokuvien uudenlainen, aikaisempaa huomattavasti aggressiivisempi tuotteistaminen ja markkinointi. Kuutamolla-elokuvan sponsorit ovat näkyvästi esillä jo ennen koko elokuvaa. Louhimiehelle kohdeyleisöt tai sivutuotteet eivät kuitenkaan ole ohjatessa tärkeitä kysymyksiä, vaan hän haluaa tehdä mahdollisimman hyviä tarinoita. "Toivon, että kun teen työni hyvin, niin se koskettaa mahdollisimman monia ihmisiä." Taiteen ja bisnesajattelun yhteensovittaminen ei siis tunnu vaikealta? "Suomessa on onneksi niin, että ohjaajilla on elokuviinsa ’final cut’ eli saan itse päättää mitkä on ne kuvat ja hetket, jotka valmiiseen työhön jäävät. Siinä vaiheessa en ajattele mitään kaupallista."

Uudenlaisessa kotimaisen elokuvatuotannon tilanteessa laadullinen panostus sekä ohjaukseen että tuotantorakenteen tehostamiseen ei kuitenkaan ole negatiivinen asia. Kyse on enemmänkin siitä, että mikä elokuvaa tehdessä on kunkin toimijan oma sarka tai vastuualue, jonka haluaa valita. Vaikka Aku Louhimies ei teekään elokuvia pöytälaatikkoon vain itselleen, näkee hän elokuvan selvästi ennen muuta taidemuotona. Katsojaa kunnioitetaan kun muistetaan, että sisältö on tärkeintä: "Se, miten elokuvia markkinoidaan, on tuottajien työtä. Kuutamolla-elokuvassa on kyllä panostettu ennen kaikkea sisältöön, vaikka jotkut voivatkin painottaa enemmän markkinointia. Amerikkalaiset tekevät usein niin..."

Panostaminen näkyy myös siinä, miten paljon työtä on tehty muokatessa Katja Kallion esikoisromaania elokuvakäsikirjoitukseksi. Kirja ja elokuva ovat omia, itsenäisiä teostyyppejään - vaikka joskus kirjoitettua alkuperäistekstiä pyritään elokuvaa tehdessä seuraamaan liian orjallisesti. Kuutamolla-elokuva on onnistuneesti ottanut kerronnallista etäisyyttä Kallion kirjaan, vaikka toisaalta kirjallinen lähtökohta on näkyvissä koko ajan. "Ei meillä ihan niin montaa käsikirjoitusversiota ole, että niillä päällystäisi matkan Helsingistä Turkuun, mutta kyllä meillä niitä aika monta on", ohjaaja naurahtaa. Kallio itse on ollut mukana käsikirjoituksen jokaisessa vaiheessa, vaikka lopullisen muodon valitseminen onkin ollut hyvin monitahoinen ja dynaaminen prosessi. Louhimies kertoo, että myös näyttelijät ovat muokanneet käsikirjoitusta ja se on elänyt jatkuvasti vielä kuvausvaiheessakin. Lopputulos on kuitenkin sellainen kuin tarkoitettiinkin, tietoinen ja valittu tyylilaji: "Jos Levottomat oli vuoden 2000 Käpy selän alla, niin Kuutamolla voisi olla vuoden 2002 Kulkurin valssi", ohjaaja itse tiivistää.