Kohti 1930- ja 1940-lukua

Elokuvaohjaaja Klaus Härön uusin Ei koskaan yksin -elokuva on aiheeltaan ajankohtainen ja raskas. Se kertoo Suomen juutalaisten luovutuksista natsi-Saksaan toisen maailmansodan aikana. Esikuvia Härön uusimpaan elokuvaan on haettu esimerkiksi film noirin klassiselta kaudelta.

Elokuvan päähenkilönä nähdään Ville Virtasen näyttelemä Abraham Stiller, suomenjuutalainen liikemies, joka tunnettiin myös hyväntekijänä ja juutalaisten auttajana. Elokuva keskittyy hänen pyrkimyksiinsä estää juutalaisten karkotukset Suomesta.

Vaikka Ei koskaan yksin -elokuva on valmistunut vastikään ja saa pian ensi-iltansa, hankkeena se on ehtinyt olla vireillä jo 15–20 vuotta. Tuona aikana maailma on ehtinyt muuttua suuntaan, joka tekee elokuvan käsittelemistä teemoista jälleen ajankohtaisia, kun historia toistuu kaikessa kamaluudessaan.

Tietyllä tavalla voisi siis sanoa, että maailma ei ole muuttunut lainkaan, ja sitähän tämä elokuva myös osaltaan käsittelee. Monista ihmisistä ja ihmisryhmistä puhutaan jälleen yhtenä massana aivan samalla tavalla kuin puhuttiin myös toisen maailmansodan aikana. Pakolaisuus ja halu auttaa tai vastaavasti olla auttamatta pakolaisia tuntuu toistuvalta, ja näkyy myös tässä elokuvassa.

Ville Virtanen, Henry Fonda ja Abraham Stiller

Ei koskaan yksin alkoi hankkeena Härön aikaisemman elokuvan Äideistä parhain (2005) jälkeen Ilkka Matilan kanssa käydystä keskustelusta. Matila tuotti myös Äideistä parhain -elokuvan, ja mielessä olivat jo tulevat hankkeet.

Tiedustelimme toisiltamme, mistä aiheesta haluaisimme tehdä elokuvan, jos saisimme valita minkä tahansa teeman. Täysin toistemme kiinnostuksesta etukäteen tietämättä ilmeni, että me molemmat halusimme nähdä elokuvan, joka käsittelisi juuri Suomen juutalaisten lähettämistä Saksaan toisen maailmansodan aikana.

Tuosta keskustelusta kului joitakin vuosia, kunnes Härö ja Matila saivat käsiinsä Rony Smolarin kirjan Setä Stiller – Valpon ja Gestapon välissä (2003). Kirja kertoo paitsi juuri Suomen juutalaisten luovuttamisesta Saksaan, myös juutalaisten auttajan Abraham Stillerin elämästä hänen lapsuudestaan saakka.

Stiller tuntui heti loistavalta päähenkilöltä tähän elokuvaan, koska hänestä välittyi hyvin dynaaminen ja ristiriitainen kuva. Periaatteessa hän oli hyvä ihminen, muttei missään tapauksessa täydellinen, vaan paikoin aika rasittava ja ärsyttäväkin tyyppi.

Härö kuvaa, että Ei koskaan yksin -elokuvassa Stillerin hahmosta pyrittiin rakentamaan juuri sellainen hahmo, jota katsojan tekee mieli yhtenä hetkenä kannustaa, toisena hetkenä pitämään suunsa kiinni.

Ville Virtanen on ollut projektin alusta lähtien Härön mielessä Stillerin rooliin. Tähän on muutamakin selvä syy.

Olen aina ihaillut Ville Virtasta näyttelijänä ja halunnut tehdä hänen kanssaan yhteistyötä. Lisäksi hän näyttää hyvin paljon Abraham Stilleriltä, eli samalla myös vähän tuollaiselta Henry Fondan näköiseltä kaverilta.

Toinen alusta lähtien Härön mielessä ollut keskeinen näyttelijä on Kari Hietalahti. Jos elokuvan hahmoja lähestyy klassisen karkean hyvä ja paha -jaottelun mukaan, Virtasen näyttelemä Stiller hahmottuu protagonistina, Hietalahden hahmo antagonistina. Hietalahti näyttelee Suomen Valtiollisen poliisin Valpon juutalaisvastaista päällikköä Arno Anthonia, joka etsii – tai suorastaan jahtaa – juutalaisia karkotettavaksi.

Hietalahti on tunnettu varsinkin koomikkotaustastaan. Siksi onkin kiinnostavaa, että hän on juuri tässä roolissa. Hänen monista koomisista rooleistaan tihkuu läpi tietynlainen kipu ja suuttumus, joka sopii tämmöiselle hahmolle. Olenkin sanonut, etten katso kenenkään suomalaisen näyttelijän turhautumista yhtä mielelläni kuin Hissun.

Aikuiseksi kasvamisen mittainen projekti

Ensimmäisen kerran Härö olisi halunnut Ei koskaan yksin -elokuvan valkokankaalle jo yli kymmenen vuotta sitten. Tuolloin hanke ei mennyt maaliin. Härön mukaan esimerkiksi käsikirjoituksessa oli vielä viilaamista. Tämän elokuvan kohdalla monia asioita tehtiin uudestaan ja uudestaan.

Jos normaalisti elokuvan teon aikana syntyy noin 5–10 käsikirjoitusta, tämän elokuvan kohdalla lopetin versioiden laskemisen suunnilleen parinkymmenen kohdalla.

Myös rahoitusprosessi oli vielä tuohon aikaan kesken. Prosessi onkin ollut tämän hankkeen aikana varsin monivaiheinen. Nykyisessä muodossaan elokuvasta voidaan puhua kansainvälisenä tuotantona.

Jos vaikkapa iltapäivälehdet kirjoittavat suurieleisesti Klaus Härön kansainvälisestä jättisatsauksesta, minua alkaa aina hiukan nolottaa, koska kyse on kansainvälisyydestä juuri siksi, että rahoittajia on täytynyt kysellä niin paljon ja monelta eri suunnalta. Tuottaja Matila on todella saanut juosta paikasta toiseen.

Jossakin vaiheessa elokuvasta kaavailtiin myös nykyistä suurempaa tuotantoa, toisena hetkenä taas pienempää ja intiimimpää. Lopullinen muoto lienee jotakin niiden väliltä. Härö luonnehtii prosessin kestäneen niin kauan, ettei hän osaa ylipäätään hahmottaa koko projektia enää yhtenä ja yhtenäisenä prosessina.

Lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi tämän elokuvan teon aikana. Ehkä se kuvaa prosessia jo aika paljon.

Kotimaisen elokuvan kansainvälisyys ja omaleimaisuus

Mitä tulee jo mainittuun kansainvälisyyteen, Klaus Härö on puhunut ja antanut kommentteja monesti eri yhteyksissä suomalaisen elokuvan asemasta kansainvälisellä elokuvakentällä. Miltä tilanne näyttää hänen mielestään nyt?

Tosi hyvältä. Jos ennen vaikkapa elokuvafestivaaleilla kyseltiin Aki Kaurismäen tekemisistä, nyt kysellään, mitä ylipäätään suomalaiselle elokuvalle kuuluu.

Härö luonnehtii suomalaista elokuvaa nykyisellään hyvin omaleimaiseksi ja oman näköiseksi.

Suomalainen elokuva ei ole ehkä breikannut vielä isosti maailmalla, mutta suomalainen tyyli tunnistetaan kansainvälisesti. Siinä on esimerkiksi tietynlaista surumielisyyttä, hirtehistä mustaa huumoria, koleutta ja antisankariutta. Samalla se kuitenkin läpäisee visuaalisesti kansainvälisen seulan. Viime aikoina suomalaisia elokuvia on palkittu paljon esimerkiksi Cannesissa, mistä voi olla vain iloinen.

Kun Härö puhuu suomalaisen elokuvan omaleimaisuudesta, hän painottaa, ettei viittaa omiin elokuviinsa, sillä niiden omaleimaisuudesta puhumisen hän haluaa jättää muiden analysoitavaksi.

Härö toki tunnistaa ja havaitsee pitävänsä tietyistä teemoista ja tietynlaisesta estetiikasta. Siitä huolimatta hän on omasta mielestään yrittänyt tehdä aina tuoreimman elokuvansa lähinnä niin, että se poikkeaa aina jollakin tavalla edeltäjästään ja käsittelee hänelle tärkeää aihetta.

Yhtenä omaleimaisena seikkana Klaus Härön elokuvista voidaan mainita niiden pyrkimys mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin. Härö kertoo aina panostaneensa siihen, että jokainen näennäisesti vähäiseltäkin vaikuttava sivuhahmo jää katsojan mieleen ja on kiinnostava.

Hän sanoo, että on aina itse pitänyt tylsinä elokuvia, joissa kaikki hahmot ovat yksiselitteisen ”kauniita ja rohkeita”, vailla säröä ja persoonallisuutta. Vastaavasti Coenin veljesten elokuvat hän mainitsee positiivisina esimerkkeinä hyvin omalaatuisista ja erikoisista hahmoistaan.

En ole koskaan yrittänyt rakentaa brändiä tai tehdä tietoisesti tietyn näköistä elokuvaa. Teen myös aina elokuvia itselleni tärkeistä aiheista. Työtäni ohjaajana on kuitenkin ikään kuin nähdä ennalta kulloinenkin elokuvani ja puolustaa niiden olemassaoloa niin näyttelijöille ja työryhmälle kuin rahoittajillekin.

Lue myös