Kiti Luostarinen on kissa naiseksi

Kiti Luostarinen on tehnyt mahdollisimman abstraktista aiheesta dokumentin - kuolemasta. Mutta kuolemalla on myös arkisempi muoto. Kun Luostarinen vieraili patologian laitoksella uutta dokumenttiaan varten, sanoi patologi hänelle olevansa esteettisessä ammatissa. Lausuma kuulosti Luostarisesta ensin oudolta, mutta kun hänen rohkeutensa kerta kerran jälkeen noilla vierailuilla kasvoi, näki hän tämän itsekin; kuinka kaunis on vaikkapa viipaloitujen pikkuaivojen läpileikkaus! Alkuperäisen tarkoituksen mukaan Luostarisella oli aikomus kuvata kuolleita ihmisiä ruumishuoneella dokumenttiaan varten. Kuvauslupaa ei kuitenkaan saatu.

Kuolleen fyysistä roolia valmiissa dokumentissa edustaa muovinen luuranko, joka luurailee siellä täällä pitkin dokumenttia tuoden mieleen meksikolaisten tavan karnevalisoida koko kuolema.

Kuoleman omakohtaisuus osana taustatyötä

Luostarisen dokumenttiessee Kuoleman kasvot katselee kuolemaa saattokodissa olevien potilaiden silmin. Ohjaaja pyrkii käsittelemään dokumentissaan samalla myös omaa kuolevaisuuttaan. Idea tehdä dokumentti kuolemasta lähti liikkeelle liinavaatekomerossa.

- "Valvoin äitini rinnalla kymmenisen vuotta sitten, kun hänen viimeiset päivänsä olivat käsillä. Sairaalan tilan puute ajoi meidät liinavaatekomeroon. Siellä mietin kuolemaa sen yhden yön. Siitä lähti liikkeelle alitajuinen prosessi, joka johti viimein nyt valmistuneeseen dokumenttiin. Menetin kuolemalle myös ystäviäni 90-luvulla. Valintani tehdä dokumentti kuolemasta ei ollut tietoinen, vaan teema alkoi saartaa minua kokonaisvaltaisesti intuitiivisella tasolla."

Osa Kuoleman kasvojen taustasta pohjautuu Luostarisen poikkeuksellisen vaaralliseen lapsuuteen. Hänellä tuntuu olevan yhdeksän henkeä kissojen tapaan. Dokumentaristin kiihkottomalla tyylillä hän kertoo:

- "Ennen syntymääni sisareni oli hukkunut. Sitten minä synnyin, kuolleena, mutta minut saatiin elvytettyä. 5-vuotiaana pelastuin täpärästi hypotermiatilasta jäätyäni eroon siskoistani lumoavaan talviseen metsään. Muistan vieläkin, kuinka tähtitaivas kaartui ympärilleni, ja minun oli hyvä olla. Myöhemmin sairastin tätini kanssa keltataudin, joka oli siihen aikaan kohtalokas sairaus. Silloin pelkäsin kuolevani. Tätini menehtyi, mutta minä selvisin. Pahin sattumus oli autokolari. Lensin lapsena autosta lasin läpi. Olin hahmoton verimytty, mutta pelastuin ihmeen kaupalla siitäkin."

Dokumenttien aiheet valikoituvat Luostariselle pakkomielteenomaisesti. Hän alkaa suodattaa kaikkea lukemaansa kulloisenkin teeman kautta. Kuoleman kasvoja varten hän luki myös alan kirjallisuutta. Tärkeiksi inspiraation lähteiksi osoittautuivat Terhokodin perustajan Pirkko Siltalan saattohoitoa käsittelevä teos sekä Elizabeth Kübler Rossin, syöpälapsia hoitaneen psykiatrin, kirjallisuus. Myös Sindbergin maalaustaide on innoittanut Luostarista.

Vakaumus?

Kuolema on ristiriitainen käsite. Harva haluaisi elää ikuisesti, mutta useimmille myös ajatus kuolemasta on vastenmielinen. Tässä asiassa Kuoleman kasvot auttaa, sillä sen katsottuaan jää tunne, että ajatus kuolemasta on hyväksyttävissä, vaikkei näkisikään tuonpuoleista harpunsoiton säestämänä onnelana. Eli dokumentti ei pelkästään kerro saattohoidossa olevista ihmisistä, vaan se on myös heitä varten. Kiti Luostarinen ei luota kuoleman jälkeiseen todellisuuteen, mutta on silti rauhallisin mielin asian suhteen.

- "Minulle kuolema on biologinen tapahtuma, en ole omaksunut minkäänlaista uskonnollista lähestymistapaa sitä kohtaan. Elämä asettuu oikeisiin mittasuhteisiin kun tietää kuolevansa, lopullisesti."

Tulevien töidensä tematiikasta Luostarinen ei kerro muuta, kuin että erilaiset teemat saartavat häntä. Hän antaa kuitenkin kaksi vihjettä: "Lapsuus ja aika".