Mitä nuoruuden unelmasta, vapaudesta ja tasa-arvosta on jäljellä tänään?

Kirsi Marie Liimataisen viime vuonna valmistunut dokumenttielokuva Toveri, missä olet nyt? (Comrade, Where Are You Today?) saa ensi-iltansa Suomessa. Ohjaaja on Suomen levitykseen tyytyväinen.

Hienoa, että elokuva esitetään nyt Suomessa. On kiinnostavaa nähdä miten se otetaan vastaan, Liimatainen sanoo.

20-vuotias Kirsi Marie Liimatainen lähtee Itä-Berliiniin vuonna 1988. Tampereella hän on kuulunut talonvaltaajiin, nyt suuntana on DDR:n kansainvälinen nuorisokorkeakoulu Wilhelm Pieck, oppiaineena marxismi-leninismi.

Koulun oppilaat tulevat ympäri maailmaa, yli 80 maasta, rautaesiripun molemmin puolin. Osa saapuu maahan laillisesti, toiset peitenimen turvin. He ovat vapaustaistelijoita, puolueaktivisteja, opiskelijaliikkeen edustajia. Heitä yhdistää toivo paremmasta maailmasta. Kampuksella eletään kansainvälisessä solidaarisuudessa, mutta reaalisosialismi näyttää toisen puolen, kun teoria ja käytäntö eivät kohtaa. Kesällä 1989 kurssi päättyy. Samana syksynä Berliinin muuri murtuu.

24 vuotta myöhemmin Kirsi Marie Liimatainen matkustaa Boliviaan, Chileen, Libanoniin ja Etelä-Afrikkaan. Muutaman valokuvan ja koodinimen turvin hän yrittää selvittää, mitä entisille opiskelutovereille ja vapautustaistelijoille tapahtui. Mitä yhteisestä päämäärästä kaikkien kansojen vapauttamisesta jäi jäljelle? Onko tämän päivän globalisoituneessa maailmassa vielä unelmia joiden puolesta taistella?

Elokuvalle ja keskustelulle ollut tilausta

Kirsi Marie Liimatainen aloitti taustatutkimuksen Toveri, missä olet nyt? -elokuvaan vuonna 2006.

Elokuvan tekeminen on ollut erittäin haasteellista. Vasta 2011 saimme rahoituksen kasaan, ja tein sitä muiden töiden ohella, aina kun aika sen salli. Oli suuri saavutus viedä kuvausmatkat seitsemässä maassa päätökseen. Elokuvassa käytetään myös paljon arkistomateriaalia ja sen löytäminen ja yhteen kokoaminen oli todellinen voimanponnistus.

Elokuva sai ensi-iltansa Saksassa elokuussa 2016 ja sitä esitetään siellä vieläkin. Se on saanut laajan kaupallisen levityksen Saksassa, ja on lisäksi kiertänyt festivaaleilla muun muassa Kreikassa ja Itävallassa.

Liimataisen mieleen ovat jääneet esitykset, joissa on ollut niin nuorempaa kuin vanhempaakin väkeä.

Viimeisimmässä esityksessä Saksassa, Cottbusin kaupungissa, nuorin katsoja oli 17-vuotias ja vanhin yli 90. Elokuva on käynnistänyt kiihkeitä keskusteluja, joissa on pohdittu reaalisosialismin virheitä ja mitä niistä voidaan oppia tämän päivän poliittisessa toiminnassa. Toisaalta yleisötilaisuuksissa on muistutettu DDR:n järjestelmän sosiaaliturvasta tai sen tuesta kolmannelle maailmalle. On myös esitetty kysymyksiä nykypäivän tilanteesta – minulta on penätty ”patenttivastauksia” oikeistolaisuuden nousun syihin Euroopassa. Tämänkaltaiselle elokuvalle ja keskustelulle on selvästi tilaus Saksassa.

Silti vasemmistolaisuutta käsittelevään elokuvaan on tänä päivänä hyvin vaikea löytää rahoitusta tai saada sille levittäjää. Ilman vasemmistolaisten säätiöiden tukea tämä elokuva ei olisi koskaan valmistunut.

Unelmien ja todellisuuden ero

Elokuvassa esiintyvät Kirsi Marie Liimataisen opiskelutoverit olivat hänen kanssaan samalla vuosikurssilla Wilhelm Pieck- nuorisokorkeakoulussa ja heistä tuli sen vuoden aikana hyviä ystäviä.

Kun Berliinin muuri murtui 1989, kävin heti tapaamassa isovanhempiani. Kun he lukivat lehdistä ihmisten alistamisesta entisissä sosialistimaissa, he joutuivat kysymään itseltään, olivatko he marssineet väärän lipun alla, oliko kaikki ollut turhaa? Aloin silloin pohtia, mitä kaikki muut samalla vuosikurssilla olleet nuorisokorkeakoulun oppilaat miettivät vuoden -89 jälkeen.

Liimatainen halusi tehdä elokuvallaan selkeän eron sen suhteen, mistä ihmiset vasemmisto- ja kommunistipuolueissa olivat unelmoineet ja pitäneet päämääränään ja mitä reaalisosialismi lopulta edusti. Hän halusi ikään kuin ”puhdistaa” ne päämäärät ja arvot, joita ihmisillä ja hänellä itsellään oli ollut.

Pyrkimyksessä vapauteen ja tasa-arvoon ei ollut mitään väärää.

Kuvia ei kumarreta

Kun Liimatainen tapasi ihmisiä Boliviassa, Chilessä, Libanonissa ja Etelä-Afrikassa, hän huomasi, että he kaikki kaipaavat keskustelua vasemmistolaisuudesta. Virheistä menneisyydessä, mutta myös tämän päivän ongelmista, joihin heidän mielestään vain vasemmistolaiset puolueet saattoivat pureutua: jatkuvasta kuluttamisesta ja epätasa-arvosta.

Toisaalta entiset opiskelutoverini kokivat, etteivät he enää voineet toimia oman maansa vasemmisto- tai kommunistipuolueissa. Esimerkiksi Libanonissa entinen opiskelutoverini koki suureksi ongelmaksi, että puolue asettui tukemaan Syyrian Assadia. Boliviassa toinen opiskelukaverini kauhisteli Bolivian kommunistipuolueen sinnikästä Stalinin ihailua. Silti moni sanoi olevansa edelleen kommunisti tai tulevansa aina olemaan vasemmalla. He elivät arkipäivässään vasemmistolaisten arvojen mukaan. Erityisesti Libanonissa ystäväni näkivät ainoan toivon olevan uudenlaisessa vasemmistolaisessa liikkeessä, puolueessa, joka ei olisi uskonnollinen puolue.

Uudenlaista vasemmistolaista liikettä kaivattiin myös Boliviassa ja Nicaraguassa. Vaikka maiden johtajat viestittävät maassa elettävän 21. vuosisadan sosialismin hengessä, eivät Liimataisen entiset opiskelutoverit olleet asiasta samaa mieltä.

Nicaragualaiset kertoivat pettyneensä Ortegan neoliberalismiin, eikä Bolivian sosialismissakaan eletty tasa-arvossa – siellä käytetään muun muassa lapsityövoimaa. Myös Etelä-Afrikassa ihmisten toiveet eivät toteutuneet. Kun Mandela vapautui, Afrikan Vapautusjärjestöltä odotettiin paljon. Lain mukaan kaikki ovatkin tänään vapaita, mutta epätasa-arvo ja köyhyys eivät ole poistuneet. Mustat asuvat yhä samoissa slummeissa kuin apartheidin aikana eikä siellä näe yhtäkään valkoista.

Tavalliset ihmiset haluavat että maailma on toisenlainen. He haluavat oikeudenmukaisuutta. Mutta valtapelit ja sodat muuttavat kaiken.

Ehkä elokuva yllättää juuri siinä, että sen päähenkilöt asettuvat niin selkeästi itsevaltiutta ja henkilönpalvontaa vastaan, eivätkä pidä mitään itsestäänselvyytenä vaan analysoivat ja kritisoivat. He eivät kumartele kuvia.

Tasa-arvon ja vapauden puolesta taisteltava yhä

Toveri, missä olet nyt? välittää viestin, että maailma ei ole valmis. Myös sen, että tasa-arvon ja vapauden puolesta täytyy taistella tänäänkin. Se näyttää, missä oloissa – poliittisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa – ihmiset elävät ympäri maailman nyt.

Näissä tavallisissa ihmisissä, ruohonjuuritason ihmisissä, on se toivo. He ovat saaneet tarpeekseen korruptiosta ja puolueiden sisäisistä valtapeleistä. He haluavat johtaa itse, kansana. Tämä ajatus toistui liikkuessani maasta toiseen. Näiden tavallisten ihmisten oikeudentaju on kohdallaan, he tuomitsevat sodat ja haluavat tasa-arvoa. Heille pitäisi löytyä foorumi, jossa he voisivat vaikuttaa asioihin.

Elokuvan Suomen ensi-illasta käynnistyy erikoisnäytösten sarja, jonka aikana elokuva ja ohjaaja kiertävät Suomea yleisön pyynnöstä. Esitysten jälkeen katsojilla on mahdollisuus keskustella elokuvan taustoista ja teemoista ohjaajan kanssa.

Saksan ohjaajaliiton palkinto

Kirsi Marie Liimatainen voitti vastikään (5.11.) Munchenissä jaetun Saksan ohjaajaliiton Metropolis 2017-palkinnon parhaasta dokumenttielokuvan ohjauksesta.

Marraskuussa Toveri, missä olet nyt? julkaistaan myös Etelä-Amerikassa, jossa käynnistyy koko mantereen kattava ei-kaupallinen kiertue 100 kopiolla Rosa Luxemburg-säätiön lanseeraamana.

Tästä on hienoa jatkaa, Kirsi Marie Liimatainen sanoo.

Lue myös