Scifi-elokuvalla individualismia vastaan

Turussa 6.–10.4. järjestettävän Suomalaisen elokuvan festivaalin Suomi-scifi-teemasarjassa esitetään kotimaista tieteiselokuvaa kymmenen näytöksen verran. Tarjolla on myös vähän tunnettuja harvinaisuuksia, joista monia ei ole juuri nähty valmistumisensa jälkeen. Eräs sarjan elokuvista on Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995), jonka ohjaaja Jari Halonen kertoi puhelimen välityksellä elokuvan teemoista ja tekemisestä.

Sodoman syntymä

Lipton Cockton sijoittuu vuoteen 2037. Maailma on ajautunut suuryhtiöiden hallintaan ja yleiseen sekasortoon. Vladivostokia, Euroopan liittovaltion itäisintä metropolia, vaivaa selittämättömien ihmisräjähdysten aalto. Kiperää tapausta selvittelemään pestataan Lipton Cockton (Jorma Tommila), film noir -elokuvista tuttu etsivähahmo, jonka apuna ovat vain ase, totuuden sanomaa lupaileva naisääni ja kukko. Sittemmin tarina laajenee käsittelemään koko ihmiskunnan tekojen seurausta ja itse elämän arvoitusta.

Elokuvan syntyvaiheet liittyvät Halosen ensimmäiseen pitkään elokuvaan Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992), joka kertoo peräkylän viimeisestä kommunistista ja sosialismin kuolinkorahduksista. Sekin nähdään Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

En ole koskaan ollut erityinen scifi-elokuvien ystävä. Lipton Cocktonkin lähti liikkeelle siitä, että olimme tehneet ensimmäisen pitkän elokuvan sosialismista, jonka romahdus 1990-luvun alussa oli elinaikamme suurin yhteiskunnallinen mullistus.

Tämän jälkeen tekijät alkoivat miettiä, mistä saisivat seuraavaan elokuvaan yhtä suuren aiheen.

1980- ja 90-luvulla oli selkeästi nähtävissä, mihin suuntaan ihmiskunta oli menossa. Mietimme, miten voisimme kuvata siihen liittyvää kapitalismia, egoismia ja ympäristön hyväksikäyttöä elokuvan keinoin. Kehittelimme kaikenlaisia ideoita luonnonkatastrofista, mutta ne tuntuivat liian banaaleilta ajatuksilta.

Jossain vaiheessa esille nousi ajatus scifin tekemisestä. Halonen jatkaa:

Näytetään, mihin maailma menee, jos ihmiskunta ei ymmärrä muuttua.

Ympäristön saastuminen on yksi, joskaan ei kaikkein keskeisin teema Lipton Cocktonissa. Sinänsä kyse ei ole suomalaisessa elokuvassa uudesta asiasta, sillä elokuvantekijät ottivat 1980-luvun alussa voimakkaasti kantaa ympäristön saastumista ja ydinvoimaa vastaan. Timo Linnasalon Aurinkotuulessa (1980) maapallo on rapistunut yleismaailmallisen energiakriisin seurauksena ja Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon 250 grammaa – radioaktiivinen testamentti (1983) sekä Timo Humalojan Valkoinen kääpiö (1986) tarkastelevat ydinonnettomuuden vaikutuksia ihmiskuntaan. 1990-luvun osalta Halonen kuvailee tilannetta näin:

Silloin meillä ei puhuttu hirveästi ilmastonmuutoksesta, tai jos puhuttiin, se oli teoreettisella tasolla.

Hän jatkaa kuvailemalla sitä, miten yksittäinen ihminen voi vaikuttaa kehitykseen:

Mikäli kaikki on ominaispainoltaan merkityksellistä, niin elokuva on kehityksen kulussa yksi vastavoima muiden joukossa. Jos näitä vastavoimia ei olisi silloin syntynyt, maailma olisi nyt vielä kurjemmassa tilassa, olisi rakennettu vielä enemmän raskasta teollisuutta ja ydinvoimaa. Yksittäinen taiteilija voi vain luottaa siihen, että hänen teoillaan on painoarvoa, vaikka valtaa ei sinänsä olisikaan.

En malta olla kysymättä, liittyykö Lipton Cocktonissa oleva Euroopan liittovaltion rappio jollain tavalla Suomen EU-jäsenyyteen 1990-luvun alkupuolella. Halonen kieltää yhteydet jyrkästi ja toteaa, että heitä kiinnosti ainoastaan, mihin suuntaan maailmaa oltiin viemässä.

Raha pyörittää maailmaa ja sen taustalla on toki liittovaltiokehitystä. Jo silloin oli nähtävissä, että EU on talouspoliittinen väline. En tiedä, onko siellä vieläkään tehty yhtään poliittista päätöstä, kaikki ovat talouspoliittisia päätöksiä.

Ensin valtiot koottiin yhteen, sen jälkeen EU alkoi ajamaan kilpailutusta ja suurkapitalismin ideaa. Alettiin tuhota paikallista kuntien ja virastojen toimintaa, siis sosialismin ideaa, joka oli heidän mukaansa rappiota. Palveluita ajettiin alas ja kilpailutusta lisättiin, kunnes järjestelmä saatiin hajalle. Lopulta monikansalliset yhtiöt saattoivat ostaa tilalle perustetut pienet yritykset. Suuryritysten valloitettua markkinat tilanne jämäytettiin paikoilleen lainsäädännön avulla.

Monen vuosikymmenen kehitys oli nähtävissä 1990-luvun alkupuolella. Se johtaa kurjistumiseen.

Maskuliinisuudesta feminiinisyyteen

Halonen toteaa, että tekijät katsoivat vhs:ltä läpi kaikki siihen aikaan löytyneet lajityypin elokuvat. Mukana olivat niin Ridley Scottin Blade Runner (1982), Terry Gilliamin Brazil (1985), Jean-Luc Godardin Alphaville (1965) kuin venäläisetkin elokuvat. Itselleni Lipton Cocktonin estetiikka ja tarinan lähtökohdat tuovat mieleen myös Lars von Trierin Element of Crimen (1984). En tullut kysyneeksi, onko kyse puhtaasta sattumasta.

Pyrimme ottamaan vaikutteita elokuvan teemoihin niistä elokuvista, joissa on sisältöä. Blade Runnerissa ei juuri ole sisältöä, mutta siitä varastettiin aika paljon, edustaahan se hollywoodilaista ideaa, joka on establisoinut scifin maailmaa. Lipton Cocktonin sisältöön liittyvät isommat kysymykset tulevat kuitenkin idästä tai jostain muualta.

Kyse oli valtavasta ideasta, joka kumpusi jostain itselle tuntemattomasta tietoisuudesta. Maailman oli tultava pois maskuliinisuuteen liittyvästä sotaisuudesta ja mentävä kohti feminiinisyyteen kuuluvaa lempeyttä ja rakkautta. Tämä ei tarkoita sitä, että on tultava naiseksi, vaan että Jeesuksen, Buddhan ja Sokrateen kaltaiset isot tekijät ovat huomattavasti feminiinisempiä toimijoita kuin Schwarzeneggerin tyyppinen mieskuva ja meille opetettu patriarkaatti maailmankuva.

Tämä näkyy Lipton Cocktonissa suurena filosofiana, jossa tosimiestä edustava päähenkilö menee kirjaimellisesti kohti feminiinistä puoltaan.

Lipton Cockton ei voi jatkaa maskuliinisuudessa enää pidemmälle, joten hänen on käännyttävä feminiiniseen suuntaan. Elokuvassa kehitys on nivottu rikoksen ratkaisemiseen, joka on enemmänkin alitajuinen kehityskulku. Sen avulla ei selviä kuin että Lipton Cockton tajuaa ongelman olevan hänen sisällään.

Jos ammoisina aikoina tarinoissa paholainen oli ollut ihmisen ulkopuolella, niin myöhemmin se kääntyi ihmisen sisäpuolelle. Kyse on elämän pelistä.

Länsimaisen individualismin kirous

Muistellessaan Lipton Cocktonia Halosen mieleen hiipii ajatus, että elokuvan kritiikin kärki kohdistuu ensisijaisesti siihen, minne individualismi johtaa ihmisen.

Ymmärsin jo nuorena miehenä, että individualismi, jota on länsimaissa pidetty tällaisena korkeimpana muotona, on vain väärinkäsitys. Sehän on nimenomaan kaikkien suurten opettajien oppeja vastaan. Individualismi on vain itsekkyyttä, itsensä erottamista muista ja maailmankaikkeudesta. Individualismi on negaatio, johon kapitalismi ja rahamateria johtavat.

Tämä on ymmärtääkseni Lipton Cocktonin maailma. Äärimmäisessä individualismissa ihmisellä ei ole enää mitään merkitystä, ei edes Lipton Cocktonille, joka löytää itsestään inhimillisen puolen suhteessa kukkoon.

Halosen mukaan individualismin demoni tarkoittaa sitä, että ihminen on pimeydessä, jossa ei voi tehdä enää muita ratkaisuja. Elämän idea on tällöin löytää keino individualismin tappamiseen ja yhteen tulemiseen.

Kyse ei ole ulkoisesta muodosta, joka tarkoittaa käsikkäin nuotiolla olemista. Kyse on sisäisestä projektista, jossa tullaan tietoisiksi siitä, että olemme yhtä.

Todellisuudessa se on kuitenkin hankalaa. Länsimainen sivistys ja nimenomaan sen negatiiviset puolet ovat juurtuneet meihin niin syvälle. Liptonin jälkeen aloinkin pohtia menneisyyden kautta, miksi me olemme näin individualisteja.

Sukupolveni on elänyt maailman individualistisimman ajan, ja me olemme Suomessa individualismin kermakakun huipulla. Jos tilannetta vertaa aasialaisiin, niin eivät he ymmärrä tällaista itsekkyyttä. Kuvittelemme täällä, että he haluavat jääkaappeja ja televisioita, minkä seurauksena maailma poksahtaa. Se on totta, mutta niin ei käy, koska he eivät ole niin tyhmiä. He eivät ole koskaan menneet kehityksessä niin alas – ja siinä onkin se mahdollisuus.

Halonen jatkaa kritisoimalla näkemystä, että on lottovoitto syntyä Suomeen.

Sehän on kauheaa puppua, kun on pikkuisenkin pyörinyt maailmalla. Tämähän on hirveä negaatio, suorastaan lottohäviö syntyä Suomeen. Olemme ihmisen filosofisessa ja maailmankuvallisessa kehityksessä apinan tasolla. Syyt tähän selviävät historiankirjoja avaamalla, 1000 vuotta sitten imperialistinen valta tuli tänne ja tuhosi esi-isiemme kulttuurin.

2000-luvulla on kuitenkin alkanut nostaa päätään jonkinlainen ymmärrys yhteisöllisyydestä. Siitä on tullut järjestöjen ja poliittisten puolueiden hokema. Yhteisöllisyyden merkitystä aletaan vähitellen ymmärtää, mutta sen suhteen joudutaan punnertamaan vielä paljon. Jos kuitenkin ajatellaan nuorta sukupolvea, niin jostain syystä näyttää siltä, että meidän kasvattamat lapset ovat paljon kollektiivisempia kuin mitä itse olemme olleet.

Ohjaajan mukaan Lipton Cocktonissa on löydettävissä jotain merkittävyyttä tästä ihmisen kehityksestä.

Yleisesti sitä ei ole kuitenkaan huomattu. Mutta jos se ei välity muille, niin sillä on merkitystä ainakin minulle, sillä se auttoi minua ymmärtämään, mistä ihmisen kehitys on peräisin.

Scifin tekeminen Suomessa

Suomi ei ole tarjonnut kovin otollisia olosuhteita scifi-elokuvien tekoon. Genren varhaisissa elokuvissa, kuten Risto Jarvan Ruusujen ajassa (1969) ja edellä mainitussa Aurinkotuulessa, niukka budjetti on merkinnyt monia kompromisseja tulevaisuuskuvaston kehittelyn suhteen. Minkälaista scifi-elokuvaa oli tehdä 1990-luvun Suomessa?

Suomessa ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä oikeaa scifi-elokuvaa, koska tulevaisuuden luominen on kallista puuhaa. Elokuvateollisuus oli vakiinnuttanut lajityyppiin estetiikan, joka perustuu Star Trekin, Star Warsin ja Blader Runnerin maailmoihin. Alphavillen kaltaiset, toisella tavalla tehdyt scifi-elokuvat olivat vain pienen porukan tiedossa.

Lipton Cocktonin budjetti oli kolme miljoonaa markkaa, joka on nykyrahassa noin 300.000 euroa. Elokuvan julkaisun aikoihin antamassaan haastattelussa Halonen kertoi erään tuottajan sanoneen hänelle, ettei hän suosittele Lipton Cocktonin kaltaisia itsemurhakeikkoja. Tällä hän viittasi siihen, ettei reilulla kolmella miljoonalla markalla ole mahdollista tehdä scifiä.

Oli järjetöntä tehdä scifiä tuollaisilla rahoilla. Samalla rahalla tehtiin ymmärtääkseni Speden Uunoja.

Se toimi meille kuitenkin haasteena: nyt tehdään ja tsekataan, mitä saadaan aikaan. Saimme kokoon riittävästi porukkaa, ja sillä rahalla luotiin estetiikka ja maailma, jota voidaan sanoa scifi-elokuvaksi. Silloin oli nuorta energiaa ja tekeminen oli kivaa. Ymmärtääkseni vastaavaa ei ollut siihen mennessä tehty Suomessa.

Halonen on pitänyt elokuvaohjaajan velvollisuutenaan välttää helppoja ratkaisuja. Lipton Cocktonissa tämä näkyy niin juonen rakenteessa, äärimmilleen viedyissä tilanteissa kuin absurdissa huumorissakin. Millä tavalla resurssien niukkuus on vaikeuttanut ohjaajan itselleen asettaman ohjenuoran toteuttamista?

En ole milloinkaan päässyt tekemään elokuvaa niin kuin olen ajatellut.

Voidaan ajatella, että minussa on samassa paketissa käsikirjoittaja ja ohjaaja. Käsikirjoittaja yrittää selvittää mistä on kysymys ja mitä haluaa kertoa. Ohjaaja suhteuttaa käsikirjoittajan tavoitteet käytettävissä olevaan aikaan, näyttelijöihin ja muihin resursseihin.

Se on sitten pelkkää improvisaatiota. On ihan sama mitä on piirrellyt etukäteen, jos paikalla ei ole mitään piirustuksiin liittyvää. Ohjaajan pitää rakentaa elokuva siinä tilanteessa, ja siinä on ohjaajan taito. Tiedän olevani siinä aika mestari. Muut voivat toki arvioida sitten, mitä kankaalle on syntynyt. Se ei kiinnosta minua.

Kyse on lopulta kompromisseista.

Välillä halusin kertoa asioita laveammin, mutta rahan takia jotain aina puuttui. Jos valot ja kamera olivat kunnossa, lavastus ei ollut riittävällä tasolla. Silloin täytyi ottaa tiivis kuva laajan kuvan tilalle. Jos samoista lavasteista ei irronnut estetiikkaa, kohtaus piti sommitella muulla tavalla. Täytyi keskittyä henkilöihin.

Ohjaaja sanoo arvostavansa näyttelijöitä paljon. Tämä näkyy myös siinä, että hän antaa heille runsaasti aikaa sekä harjoituksissa että kuvauksissa.

Olen nähnyt näyttelijöitä, jotka ovat antaneet työssään todella paljon. En usko, että kenenkään muun elokuvissa näyttelijät olisivat antaneet Suomessa yhtä paljon kuin mun elokuvissa – ja maailman mittapuullakin aletaan olla korkealla.

Tätä voi olla Halosen mukaan joskus vaikea ymmärtää, kun kokonaisuutta ei näe kuvien takaa. Hänen tehtävänsä on joka tapauksessa tarjota olosuhteet, joissa näyttelijät pystyvät välittämään työhön paneutumisensa kankaalle parhaalla mahdollisella tavalla.

Liptonin roolissa Tommila on niin kova, että siihen pystyy hyvin harva. Ei hän näyttele, hän on fenomenaali. Hän on kuin nainen (Maria Falconetti) Dreyerin 20-luvun Jean d'Arcissa. Siinä tosin taisi käydä niin, että nainen meni kuvausten jälkeen lataamoon, tässä ei sentään menty niin pitkälle.

Lue myös