Aleksis Kivi ja poliittisen elokuvan ihanne

Ohjaaja Jari Halonen on selvästi huojentunut. Aleksis Kiven elämä -elokuvan pitkä ja monivaiheinen tuotantoprosessi on ohi, ja rennosti virnistelevä käsikirjoittaja-ohjaaja on toimittajien tentattavana. Elokuvan tekeminen vei peräti seitsemän vuotta. Ohjaaja teki rutkasti taustatöitä perehtymällä Kiven kirjalliseen tuotantoon, päiväkirjamerkintöihin ja tutkimuskirjallisuuteen. Pääosan esittäjä vaihtui pariinkin otteeseen. Lopulta Kiven rooliin tuli teatterikorkeakoulussa opiskellut Marko Tiusanen, joka teki tässä ensimmäisen ison roolinsa ja jonka paneutuminen saa Haloselta varauksettoman tunnustuksen. Elokuvaa harjoiteltiin kahdeksan kuukautta ennen kuvausten aloittamista, ja Tiusanen toteaakin, että hän ei saanut Kiven roolia, vaan hänen piti ottaa se omakseen.

Aleksis Kiven elämä ei ole missään mielessä "tavallinen" elokuva, eikä tämäkään tilaisuus noudata pressitilaisuuden normaaleja kysymys ja vastaus -käytäntöjä. Niiden sijaan saamme nauttia Halosen pitkistä monologeista, joissa hän intohimoisesti kuvailee Aleksis Kiven merkitystä suomalaiselle kulttuurille. Pitkä tuotantoprosessi kuuluu Halosen puheessa, sillä hän on aiheessa "sisällä" ja pystyy sujuvasti luennoimaan paitsi Kiven elämänvaiheista, myös esittämään voimakkaan tulkinnan kansalliskirjailijan merkityksestä suomalaiselle kulttuurille. Toisin kuin monet muut ohjaajat, Halonen ei puhu markkinoinnista, kohderyhmistä, lajityypeistä tai elokuvantekemisen tekniikasta, vaan taiteesta. Taiteen ja tieteen suhde on Halosen mukaan kääntynyt nurinkuriseksi: Tiede tutkii taidetta, kun asian pitäisi olla päinvastoin! Taiteilijoiden tulisi kuunnella tieteentekijöitä, älymystöä, joiden ajatukset antaisivat virikkeitä ja suuntaa taiteen tekemiselle.

Halonen sanoo, ettei hänen pyrkimyksenään ollut Hollywood-kerronta tai kaurismäkeläinen minimalismi, vaan pikemminkin kurosawalainen ilmaisu, jossa välittömät tunteet ovat pinnalla ja jossa pyritään pureutumaan tuon ajan ihmisten elämäntuntemuksiin. Ihanteellisen herraskainen kuva sääty-yhteiskunnasta ei todellakaan sovi Halosen historiakäsitykseen: "Aleksis Kivi todella koki sääty-yhteiskunnan kauhut."

Halonen vertaakin sääty-yhteiskuntaa apartheid-järjestelmään, jossa suomalaisilla oli yleensä neekerin osa. Kovat kokemukset politisoivat Kiven, ja hän kirjoittikin koko Suomen kansalle. Näytelmillään hän loi pohjan maamme kansainvälisestikin ainutlaatuiselle kansanteatterijärjestelmälle. Kivi loi myös suomalaista taiteilijakuvaa osoittamalla, että taiteen täytyy olla mukana yhteiskunnassa. Halonen toteaakin elokuvan olevan poliittinen teos samalla tavalla kuin Aleksis Kivi oli poliittinen vaikuttaja. Tämä määritelmä poliittisuudesta on kiintoisa: hänen mukaansa se käsitteenä tarkoittaa sitä, että toiminnalla on jokin päämäärä, että sen kautta syntyy jotain. Näin ajateltuna taiteen tulee olla poliittista, tai muuten se on viihdettä. Halonen siteeraa Väinö Linnaa: "Filosofia pitää kirjoittaa henkilöiden luonteisiin, ei repliikkeihin." Samalla tavoin Kiven teokset piti tavallaan kirjoittaa elokuvaan sisään. Niinpä elokuvasta voi poimia seitsemän veljeksen hahmoja.

Lähtiessään tekemään elokuvaa Halosella oli mielessään suomalainen "mörökölliys", jota hän pitää yhtenä hienoimmista piirteistämme. Aikana jolloin "kovasti myytiin eurooppalaisuutta", tällaiselle paluulle kansallisille juurille oli ohjaajan mielestä tarvetta. Kuva Aleksis Kivestä kärsivänä, puolihulluna juoppona on vääristynyt, sillä hän oli omana aikanaan juhlittu sankari, joka menestyi säätyläispiireissä. Haloselle kivi on suomalainen sankari, suomalaisten yhdistäjä ja kansallisen identiteetin esitaistelija, jota ilman Suomi ei olisi voinut itsenäistyä yhtenäisenä kansakuntana. Aleksis Kiven elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole olla perinteinen suurmieselokuva. Onnistuneen historiallisen elokuvan ja taiteilijakuvauksen täytyy Halosen mukaan toisaalta pudottaa henkilöitä jalustalta ja toisaalta nostaa heitä sinne. Toisin sanoen heidät on inhimillistettävä, suurmieskuvan takaa on löydettävä todellinen ihminen.

Käsitteet kansallinen elokuva tai isänmaallisuus eivät välttämättä ole suuressa huudossa nykyään, mutta se ei haittaa Halosta, joka harvinaisen rohkeasti kutsuu teostaan patrioottiseksi elokuvaksi. Sen tarkoituksena on herättää kansallista ylpeyttä siitä, mitä suomalaiset ovat saavuttaneet. Tavallaan Jari Halonen on romanttinen idealisti: hän uskoo kansalliseen sivistystehtävään. Sellainen on helppo ohittaa aikansa eläneenä kansallisen projektin kaipuuna. Minusta on kuitenkin hienoa, että löytyy Halosen tapaisia tekijöitä, jotka vankkumattomasti uskovat taiteeseen, sen voimaan yhteisön identiteetin rakentaja ja maailman muuttajana. Suomi tarvitsee sellaisia miehiä ja naisia.