Aki Kaurismäki on oma lukunsa

Laitakaupungin valot päättää Aki Kaurismäen kolmiosaisen elokuvasarjan työttömyydestä, asunnottomuudesta ja yksinäisyydestä. Kaksi aiempaa osaa, Kauas pilvet karkaavat ja Mies vailla menneisyyttä ovat keränneet katsojia ja palkintoja ympäri maailman, ja kriitikoiltakin on suitsutusta herunut. Kaurismäen elokuvasarjaa on yleisesti kutsuttu Suomi-trilogiaksi, mutta Laitakaupungin valojen tuotantopäällikkö Ilkka Mertsola Sputnik-tuotantoyhtiöstä paljastaa yllättävän asian, nimittäin Kaurismäen elokuvissa kyse ei olekaan Suomesta.

– En usko, että ne ovat varsinaisesti Suomi-kuvia. Ajankuvalla tai paikalla, että onko se Helsinki, Suomi tai joku muu, ei ole niinkään merkitystä. Enemmän minusta tuntuu, että Akin elokuvissa aikana ja paikkana on tällainen jälkiteollinen länsimaisuus, sellainen yhteiskunnallinen murros ja yksilön selviytyminen siinä tilanteessa. Ei näissä siinä mielessä yritetä tämän päivän Suomesta piirtää mitään näköiskuvaa.

Mertsola on tehnyt yhteistyötä Kaurismäen kanssa jo Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa, joten Laitakaupungin valojen työstäminen oli tuttua puuhaa, ja varsin perinteistä Aki-työskentelyä vaikka jokainen elokuva onkin toki erilainen.

– Meillä on aina sama ryhmä ja vähän perhemeiningillä me näitä elokuvia teemme. Muihin ohjaajiin verrattuna Akin kanssa työskentely on kuitenkin aika erilaista. Aki on perinteinen auteur-ohjaaja, vastaa itse niin suuresta osasta taiteellista kokonaisuutta, enemmän kuin ohjaajat keskimäärin. Aki on aina oma lukunsa. Tietenkin jokainen leffa taas on erilainen, sen substanssi vaikuttaa tekotapaan ja siihen tekemisen fiilikseen.

Yksipuolistuminen huolestuttaa

Mertsola toteaa, että Kaurismäen elokuvia tehdään muihin kotimaisiin verrattuna eri lähtökohdista, sillä ne painottuvat enemmän maailman yleisöille. Kohdeyleisöksi koetaan ennen kaikkea Keski-Euroopan arthouse-yleisö, jonka harteilla on elokuvien pääasiallinen leipätulo. Suomessa Kaurismäen leffat eivät koskaan vedä niin hyvin, että niitä voisi pelkästään kotimaiselle yleisölle tehdä, Mertsola painottaa:

– Aki on niin vakiintunut nimi tämän hetken elokuvamaailmassa, että kyllä se meidän pelikenttä on ne maailman arthouse-markkinat, jolle Akin elokuvat suunnataan. Sellainen kulttuuria harrastava elokuvayleisö segmenttinä on aika pieni Suomessa, 60000 – 70000 ihmistä on aika realistinen määrä. Samantyyppinen rakenne löytyy myös Keski-Euroopasta, mutta sama segmentti on määrällisesti huomattavasti suurempi. Varsinkin Ranskasta ja Saksasta löytyy laajalta pohjalta ihmisiä, jotka seuraavat elokuvia kulttuurimuotona, samalla tavalla kuin teatteria tai kirjallisuutta, eivätkä hae elokuvalta pelkästään viihdettä.

Aiemmin Kari Paljakan kanssa yhteistyötä tehnyt Mertsola kertoo esimerkiksi Eläville ja kuolleille -elokuvankin olleen tavallaan vastaveto suomalaisen elokuvan tämän hetkiselle tendenssille, jossa kassavirta on elokuvan mitta.

– Nyt Suomessa tehdään hirveästi isoille kotimarkkinoille leffoja, kaikki elokuvat tuntuvat tavoittelevan satojentuhansien yleisöjä. Me koimme, että se on vähän vaarallista suomalaiselle elokuvalle, joka kuitenkin on kulttuurirahalla tuettua.

Kotimaisen elokuvan tilasta Mertsola ei kuitenkaan sen suuremmin kanna huolta, mutta yleismaailmallinen elokuvan yksipuolistuminen, sisällön köyhtyminen ja monimuotoisuuden häviäminen elokuvakentältä sen sijaan huolestuttavat. Valtavirtaelokuvat täyttävät saleja joka puolella maailmaa, ja pienet elokuvat ja kulttuurielokuvat leviävät huonommin kuin 20 vuotta sitten, jolloin Suomessakin nähtiin enemmän eurooppalaista elokuvaa eri maista. Nyt pienten elokuvien levittäminen Euroopan sisälläkin on vaikeaa.

– Aki tavallaan kuuluu sellaiseen vanhaan maailmaan, niin että meidän leffat leviävät vielä aika hyvin. Mutta Akin tyyppisiä ohjaajia ei enää tule niin kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin elokuvafestivaaleilla oli enemmän tämmöisiä auteur-nimiä, joiden työtä ja uraa seurattiin. Nyt elokuva tuotteistuu koko ajan ja muuttuu puhtaasti osaksi viihdeteollisuutta. Amerikkalaistyyppinen viihdeteollisuus-ajattelu kyllä uhkaa koko eurooppalaista, ja miksei koko maailmankin, arthouse-elokuvaa.

Ei paineita menestyksestä

Suuria paineita Laitakaupungin valot -elokuvan menestyksestä ei tuotantoyhtiössä suostuta ottamaan, vaikka Mies vailla menneisyyttä iskikin kultasuoneen, ainakin palkintojen osalta. Mertsola pohtii Kaurismäen ennemminkin rikkovan ajatusta, että jokaisen leffan pitää olla edeltäjäänsä suurempi tekemällä välillä hieman vaikeampia elokuvia, kuten Kauas pilvet karkaavat -elokuvan menestyksen jälkeen tehty mustavalkoinen mykkäelokuva.

– Aki ei tee tai suunnittele elokuvia tuotteiksi, niin että hän miettisi minkälainen elokuvatuote pitää tehdä, jotta se menestyisi paremmin tai samalla lailla kuin edelliset elokuvat. Ne elokuvat ovat aika omaehtoisia kuitenkin, ja syntyvät omien lainalaisuuksiensa, sisällön ja idean ympärille. Ja sitten aika näyttää, että miten yleisö ottaa ne vastaan.

Kotimaan levitykseen on lähdetty melkein samoista asetelmista kuin Mies vailla menneisyyttä -elokuvankin kohdalla, sillä ensi-iltana liikkeellä on 12 kopiota. Pieni määrä johtuu tuotantoyhtiön realistisesta asenteesta siihen, että vaikka Kaurismäen elokuvien menestys on kotimaassa ollutkin kohtalaista, niin se on kuitenkin usein riippuvainen kansainvälisestä menestyksestä.

– Mies vailla menneisyyttä, mikä oikeastaan menestyi Suomessa aika hyvin ja sai parisataatuhatta katsojaa, lähti uudestaan nousuun vasta sen Cannes-voiton jälkeen. Ja tämä Oscar-kilpailukohu ja tällaiset asiat vaikuttavat todella paljon Akin leffojen menestykseen kotimaassa.

Oscar-kahinoihin ei tuotantopäällikkö Mertsola Laitakaupungin valoja haluaisi, sillä Mies vailla menneisyyttä -elokuvan menestys osoitti, etteivät amerikkalaiset markkinat ole ainakaan rahallisesti kannattavia pienelle kulttuurielokuvalle.

– Oscar-kisa on kuitenkin amerikkalaisen valtavirtaelokuvan markkinointitapahtuma, ja siellä mukanaolo on aika yliarvostettua. Ei se ole tuottajan kannalta kauhean järkevä paikka olla, ei taloudellisesti eikä taiteellisesti. Täytyy muistaa, että se nielee rahaa aivan älyttömästi, koska täytyy olla iso amerikkalainen yhtiö leffaa lobbaamassa ja levittämässä. Tuottaja ei saa onnistuneestakaan levityksestä dollarin dollaria.

Kansainväliseen levitykseen kesällä

Vaikka Oscar-gaalan tarjoama julkisuus olikin Kaurismäelle hyvä paikka päästä puhumaan haluamistaan asioista, kuten Irakin sodasta, menestys Cannesissa on tuotantoyhtiön kannalta kuitenkin merkityksellisempää ja mielekkäämpää. Kun kyseessä on tämäntyyppinen maailmanelokuva, niin Mertsolan mukaan Cannes ja muut Euroopan festivaalit takaavat paremman tuloksen joka mielessä.

Laitakaupungin valojen oli alun perin tarkoitus lähteä Berliinin elokuvajuhlille helmikuussa, mutta elokuvan päälevittäjät halusivat elokuvan kansainväliseen levitykseen vasta kesän jälkeen, joten Berliini oli tähän nähden liian varhain. Helmikuun Suomen ensi-ilta on ikään kuin ennakkoensi-ilta ja kaikki muut tulevat sitten elo-syyskuussa, jolloin elokuva starttaa esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Italiassa.

– Se tarkoittaa tietenkin sitä, että me avaamme tämän isoilla kansainvälisillä festivaaleilla hyvällä paikalla, eli käytännössä Cannes on tietenkin aika mielekäs vaihtoehto. Mutta tämä nyt ei vielä ole tietenkään virallista, eikä Cannesin ohjelmaa ole edes olemassa. Tässä vaiheessa siitä ei voi sanoa muuta kuin, että kyllähän se meidän päätavoite tietenkin on.

Cannesin kilpailusarjaan pääsy olisi paitsi mielekästä, niin myös historiallista, sillä kotimaisista Kaurismäen elokuvien ohella vain Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) on koskaan päässyt kilpailemaan pääsarjaan. Kaurismäki tekisi elokuvahistoriaa myös saamalla kaikki trilogian kolme osaa mukaan.

– Tilanne on sinänsä hauska, että tämän trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet Cannesin kilpailusarjassa, ja olisi tietysti historiallista ja merkittävää, että kolmaskin osa sinne pääsisi. Nimittäin jos Valkoisen peuran ohella kaikki kolme muuta suomalaista elokuvaa ovat saman trilogian osia, niin se olisi tietyllä tavalla symmetristäkin.

Mertsola jopa toivoo Kaurismäen vähän lomailevan ennen uusia projekteja, mutta epäilee että joitain ideoita miehellä varmaankin jo muhii. Kaurismäen työtapa on varsin perfektionistinen, sillä elokuva valmistuu päässä jo ennen kuin ensimmäistäkään sanaa laitetaan paperille.

– Aki on sellainen, että hän pitkään aina hauduttelee projekteja ennen kuin laittaa mitään paperille. Oikeastaan, kun elokuva on hänen päässään leikattuna ja valmiina, niin sitten vasta hän kirjoittaa sen paperille. Jossain vaiheessa posti taas varmaan ropsauttaa meille käsikirjoituksen ja sitten päästään tien päälle.