Sukupolvikokemus Suomesta ruotsiksi

Ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Claes Olsson lukee kirjailija Kjell Westön kirjat heti, kun ne ilmestyvät, ruotsiksi, koska Westö kirjoitaa ruotsiksi, ja ruotsi on molempien äidinkieli. 2017 Olsson sai Den svavelgula himlen -romaanin (Rikinkeltainen taivas) heti tuoreeltaan käsiinsä, luki sen ja totesi, että pitää kirjasta erittäin paljon.

Helsinkiläinen Olsson koki kirjan kuvaaman aikakauden ja paikan (Helsinki) puhuttelevan häntä, ja siitä syntyi idea kirja filmaamisesta. Olsson on paitsi elokuvan Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen) ohjaaja, myös käsikirjoittaja ja tuottaja. Olsson tuntee Westön jo parinkymmenen vuoden takaa, sillä hän tuotti aikanaan Leijat Helsingin yllä -kirjaan perustuvan elokuvan (2001), ja lisäksi miehet pelaavat jalkapalloa yhdessä.

Oli myös halu tehdä elokuva ruotsin kielelle, joka on minun sekä Kjellin äidinkieli, koska tiesin, että suomenruotsalaisten joukosta löytyy pirun hyviä näyttelijöitä.

Merkitystä elokuvan tekemisen kannalta on Olssonin mukaan myös sillä, että Kjell Westö on luettu kirjailija molemmilla kotimaisilla kielillä, ja myös Ruotsissa hän on erittäin tunnettu.

Sillä on merkitystä kuinka tunnettu kirja on, se herättää ihmisten huomiota. Todella moni joka on lukenut kirjan ja pitänyt siitä, haluaa nähdä myös elokuvan.

Käsikirjoituksen Olsson teki yhdessä ruotsalaisen Erik Norbergin kanssa, he ovat aiemminkin tehneet yhteistyötä. Kjell Westön kanssa Olsson kävi lounaalla ja herrat kertoivat toinen toisilleen omista ideoistaan elokuvan suhteen. Westö ei kuitenkaan halunnut sotkeutua käsikirjoituksen tekoon vaan luotti Olssonin ammattitaitoon.

Leffan käsikirjoitus on ihan eri laji kuin romaanin kirjoittaminen. Itse asiassa vasta sitten, kun meillä oli työkopio leikattu, näytimme sen Kjellille, koska halusimme vielä kommentteja ennen lopullisen esityskopion tekoa.

Ankkalammikon kaikki ankat eivät olekaan rikkaita ja etuoikeutettuja

Ankkalammikolla tarkoitetaan ilmiötä, jossa ruotsia äidinkielenään tai ainakin toisena kotikielenään puhuvat, usein ruotsinkielistä koulua käyvät tai käyneet, ehkä jopa ruotsinkieliseen seurakuntaan kuuluvat – niin sanotut suomenruotsalaiset – tuntevat kaikki enemmän tai vähemmän toisensa. Oletuksena on, että ruotsia keskenään puhuvat pysyttelevät tiukasti omissa piireissään eivätkä seurustele suomenkieltä puhuvien kanssa, ellei ole pakko. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, ei ainakaan suuremmilla paikkakunnilla nykyaikana, sillä valtakieltä on vaikea välttää arjessa.

Claes Olsson tunnistaa Ankkalammikko-ilmiön, jossa moni tuntee ainakin jonkun jostain suvusta. Stereotypiana joidenkin mielessä välkkyy yhä kuva sikarikkaista suomenruotsalaisista, joiden asuttamalla rannikolla paistaa enemmän aurinko kuin suomenkielisillä alueilla. Claes Olssonin mukaan Rikinkeltaisesta taivaasta käy hyvin ilmi, ettei näin suinkaan ole. Varallisuuserot ja yhteiskunnallinen rakenne ovat aivan samat kuin muuallakin yhteiskunnassa. Rikinkeltaisessa taivaassa esiintyvä Rabellien perhe edustaa vanhaa rahaa, sitä porukkaa joiden varaan stereotypiat on rakennettu, ja joka ei ole koskaan kokenut nahoissaan, mitä on olla oikeasti köyhä.

Toisaalta se kuva että kaikki suomenruotsalaiset olisivat varakkaita – bättre folk – niin sehän ei pidä paikkaansa. Tässä elokuvassa tuodaan aika hyvin esiin eroa keskiluokkaisten päähenkilöiden ja Stellan perheen välillä.

Näyttelijöiden naamat kuluvat, mutta luottonäyttelijöitäkin tarvitaan

Rikinkeltaisessa taivaassa on Olssonille jo ennestään tuttuja näyttelijöitä kuten Nicke Lignell, jonka kanssa Olsson on tehnyt jo kuusi elokuvaa, ja Pekka Strang. Tuttujen näyttelijöiden kanssa on tietenkin helppo kommunikoida, onhan monilla ohjaajilla tunnetusti omat luottonäyttelijänsä. Olsson sanoo, että haaste oli löytää aikuisille näyttelijöille, kuten Nicke Lignellille ja Linda Zilliacukselle, heidän nuoret vastineensa. Olsson kertoo haluavansa tuoda esiin myös uusia kykyjä.

Kiersin vuonna 2018 kaikki suomenruotsalaiset teatteriesitykset, myös harrastajateatterit. Sannah Nedergård löytyi Vaasasta, hän näytteli Viulunsoittaja katolla -musikaalissa, hän on erittäin hyvä laulaja myös. Tom Rejströmin näin yhdessä lyhytelokuvassa. He ovat molemmat parin vuoden sisällä teatterikorkeakoulusta valmistuneita. On aina hyvä pystyä esittämään yleisölle uusia kasvoja, varsinkin kun molemmat ovat minusta loistavia näyttelijöitä.

Kyllähän se välillä minuakin pännii, kun monessa suomalaisessa elokuvassa on samat näyttelijät, mikä tietenkin perustuu siihen, että uskotaan että niillä on kaupallista merkitystä, koska he ovat kasvoiltaan tuttuja.

Musiikki on Olssonille tärkeä osa elokuvaa

Tuttujen näyttelijöiden lisäksi myös elokuvan musiikista vastaava Yari on ohjaajalle ennestään tuttu. Yarin kanssa yhteistyötä on kertynyt jopa 30 vuotta, muistelee Olsson, ja jatkaa että yhteisiä elokuvia ja lyhytelokuvia on kertynyt varmasti myöskin 30. Musiikki onkin ohjaajalle tärkeä elementti.

Minusta se on tärkeä elementti hahmottamaan leffan luonnetta ja struktuuria.

Elokuvanteko on tunnetusti kallista puuhaa, ja välillä täytyy tehdä kompromisseja. Kjell Westön kirjassa päähenkilö Frej'n isä kuuntelee jatkuvasti George Harrisonin musiikkia, mutta elokuvaan se on korvattu Cornelis Wreesvijkin musiikilla. Syynä oli yksinkertaisesti raha, yhdestä Harrisonin biisistä olisi joutunut pulittamaan 150 000, ja Nat King Colen Nature Boy olisi irronnut sadalla tuhannella. Vaihtoehto piti siis löytää, mutta Olssonin mukaan kyseeseen ei tullut kotimainen biisi.

Varsinkin 70-luvulla kuunneltiin paljon ruotsinkielistä musiikkia. Isä kuuntelee Wreesvijkiä, ja jotenkin se sopii hänen hahmoonsa, "jotkut kävelevät rikkinäisissä kengissä" (somlika går med trasiga skor, yksi Wreesvijkin tunnetuimpia lauluja).

Elokuvassa on konserttikohtaus, johon saatiin hieman onnekkaastikin kirjassa esiintynyt bändi eli ruotsalainen Imperiet, joka ei Suomessa koskaan varsinaisesti aiheuttanut kohua, sillä 1980-luvulla tarjonta oli ylitsevuotavaisen runsasta ja laadukasta rock-musiikin saralla myös suomeksi laulettuna, puhumattakaan englanninkielisestä tarjonnasta. Bändin nokkamies Thåström ja Imperietin esiaste eli Ebba Grön sentään tunnetaan paremmin Suomessakin, ainakin pop- ja rock-entusiastien parissa.

Imperiet on ainoa joka kirjassakin mainitaan ja sitä pystyttiin käyttämään. Se on yllättävää, että hirveän harva Suomessa tuntee bändiä, joka on mielettömän iso Ruotsissa vieläkin. Meidän kuvausryhmässäkään kukaan ei ollut kuullut sitä.

Konserttikohtausta varten löydettiin onnekkaasti Imperietin livetaltiointi, jota pystyttiin käyttämään elokuvassa.

Löydettiin vuodelta 1985 televisiotaltiointi, joka digitoitiin. Sen ajan tv-kuva ei ollut niin laadukas että olisimme voineet räväyttää sen koko valkokankaalle, vaan se yhdistettiin digitaalisesti konserttitilanteeseen.

Lue myös