Ohjaaja ja näyttelijä

Näyttelijänä elokuvissa ja sarjoissa, kuten Armi elää! (2015) ja White Wall (2020), nähty Anna Paavilainen halusi aikanaan kuvaajaksi, mutta opiskeli Teatterikorkeakoulusta valmistumisen jälkeen lopulta juuri ohjaamista Tukholmassa. Hän on viime vuosina päätynyt yhä enemmän ohjaamisen pariin muun muassa episodielokuvassa Tottumiskysymys (2019) ja lyhytelokuvassaan Kaksi ruumista rannalla (2019).

Aikataulusyistä olen keskittynyt enemmän ohjaamiseen, ja se on ollut todella ihanaa.

Suurin ero näyttelemisen ja ohjaamisen välillä on Paavilaisen mukaan muodostunut siitä, miten hän ohjaajana saa itse valita näyttelijät, joiden kanssa työskentelee sekä auttaa heitä paneutumaan rooleihinsa.

Todella pitkään en halunnut ajatellakaan näyttelemistä, mutta nyt ajattelen sitä paljonkin. Se on ihanaa, kuinka voi näyttelijäkollegoiden kanssa paneutua siihen niin paljon. Silloin kun näyttelee, on keskittynyt itseensä ja siihen omaan tekemiseensä, minkä takia on ihanaa olla mukana näyttelemisessä ilman, että sitä tarvitsee itse tehdä.

Rakastava katse

Paavilaisen esikoispitkä elokuva kertoo tarinan pop- ja iskelmälaulaja Kirsi Hannele Sirénin eli Kikan (Sara Melleri) noususta kosmetiikkamyyjästä kuuluisuuteen. Näkökulmahahmoksi valikoitui Kikan uraan merkittävästi vaikuttaneeseen Pia Temisevään perustuva DJ Paula (Elena Leeve). Paavilaisen mukaan oli tärkeää tarkastella Kikkaan kohdistuneiden katseiden monimuotoisuutta.

Käsikirjoittaja Maarit Nissilä on haastatellut Kikan kollegoita ja läheisiä, ja tehnyt ison taustatyön. Mutta kuten missä tahansa elämäkertaelokuvassa käsikirjoitus on tässäkin kudelma eri ihmisten muistoja Kikasta, eivätkä ne ole sen enempää totta. Ei voida tietää, mitä Kikka oli ja en tiedä, onko sillä tavallaan merkitystä. Tämä elokuva on minun näkemykseni tai minun fantasiani siitä, mitä Kikka on saattanut olla.

Elokuvahistoriassa vallalla ollutta miehistä katsetta sekä elämäkertaelokuvien kaavaa pyrittiin rikkomaan tuomalla elokuvaan rakastavan katseen omaavan Paulan näkökulma.

En ole todellakaan mikään taiteilijaelämäkerta-elokuvien ystävä. Ainoa mistä pidän, on lempielokuvani Miloš Formanin Amadeus, joka itseasia on tämän esikuvana. Elokuva vaati jonkun näkökulmahenkilön tai sellaisen, joka katselee Kikkaa. Alussa tuntui väkivaltaiselta ajatukselta sanoa, että Kikka oli tällainen. Amadeuksessa Mozartin tarina kerrottiin Salierin katseen kautta, tässä taas Kikan tarina kerrotaan hyvin erilaisen Paulan katseen kautta, ja se on nimenomaan rakastava katse. Ja tietysti katse on isona osana elokuvaa ja se, että me emme voi päättää, miten meitä katsotaan, vaikka haluaisimmekin.

Moninainen taiteilijakuva

Paavilainen halusi oman Kikka-kokemuksensa lisäksi tuoda elokuvallaan esiin esiintyvään taiteilijaan liitettyjen tulkintojen ja näkökulmien moninaisuuden, josta katsojat voivat ammentaa.

Halusin, että ei työnnetä mitään tulkintaa kurkusta alas, että tällainen oli Kikka. Sehän on mahtavaa, jos tämä elokuva jatkuu lopputekstien jälkeen vielä pienryhmissä, että ihmiset voivat keskustella siitä, millainen heidän suhteensa Kikkaan on. Ja ehkä tämä elokuva on antanut yhden näkökulman enemmän siihen, mitä on ajatellut Kikasta.

Minulla on sellainen olo, että Kikka on persoonana ja ilmiönä tietynlainen peili, joka kertoo usein enemmän kommentoijasta itsestään kuin siitä millaisena näkee Kikan. Esimerkiksi jos näkee hänet feministisenä esikuvana, on se tarve saada hänestä tämä irti tai jos häntä paheksuu, niin sitten on tarve paheksua. Näen, että Kikka vastaa meidän tarpeisiimme todella paljon.

Turun yliopiston mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen on kuvaillut hieman samalla tavoin Kikan merkitystä 1980–1990-lukujen suomalaiselle populaarikulttuurille sekä sen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyville arvotelmille. Paavilainen pyrki kuitenkin välttämään rajaamasta Kikan useitakin elokuvia mahdollistavaa elämäntarinaa vain tiettyyn muotiin.

Epookin luomisen loisto ja kurjuus

Suomen yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten keskelle osunut Kikan uran kuvaus vaati elokuvantekijöiltä epookin luomista. Sen aiheuttamista haasteista huolimatta Paavilainen nautti lapsuutensa ja nuoruutensa aikakauden sekä sen tunnelman rakentamisesta Tiina Kaukosen puvustuksen, Riikka Virtasen maskeerauksen, lavastuksen sekä näyttelijäntyön avulla.

Hauskaa oli tehdä ylipäänsä koko epookkia, vaikka siis vannoinkin, ja vannomatta paras, etten koskaan enää ikinä tee epookkia, kun sinne pitää kaikki ihmiset pukea ja ei saa näkyä kadulla yksikään väärä asia. Mutta samalla se oli todella huumaavaa.

Olin vähän inspiroitunut Susanna Kuparisen Eduskunta -näytelmistä, jotka ovat tällaista dokumenttiteatteria. Se oli samalla kiihottavaa, kun sanasta sanaan toistaa asioita, jotka tietysti näyttäytyvät erilaisina, kun näyttelijät luovat niitä uudestaan.

Kikan julkisten esiintymisten ja kuuluisan Sabatti-ohjelman haastattelun uudelleen luomisesta huolimatta Paavilainen halusi välttää välittämästä hänestä kuvaa pelkästään väärinymmärrettynä tai kaltoinkohdeltuna tähtenä, mistä esimerkiksi Kikan esikuvana toimineesta Marilyn Monroesta kertovaa elämäkertaelokuvaa Blonde (2022) on syytetty.

Elokuvanteon myötä olen paremmin tutustunut hänen yksityiselämäänsä ja silloin kun näin sen Sabatin, niin siitä viha kiehahti, että vitsi kuinka rohkea hän on ollut ja, miten järkyttävä se maailma on ollut. En halunnut luoda sitä koko järkyttävää maailmaa valkokankaalle, joten siellä on nyt se Sabatti-kohtaus avaamassa oven niihin keskusteluihin tai ajatuksiin, että tällaistahan siellä oli.

Näyttelijät esiintyjinä

Aiemmissakin töissään pop-ikoneita käsitellyt Sara Melleri (Sisko tahtoisin jäädä, Fucking with Nobody) pyrki välttämään suoran imitaation tekemistä näytellessään Kikkaa ja esiintyessään tunnettuna laulajana. Tähän Paavilainen häntä myös kannusti. Ohjaaja kuitenkin näkee kahden esiintyjän välillä yhtymäkohtia.

Mielestäni Sara tekee aika paljon niitä Kikka-eleitä, vaikka kaikissa haastatteluissa hän sanoo, että ei lähdetty tekemään imitaatiota, eikä nimenomaan lähdettykään. Se liittyi siihen, että haluttiin olla lähellä Kikkaa ja siihen, että hän on paljaana kameran edessä, mikä on kiinnostavinta ja tapa päästä lähelle katsojaa. Sillä tavalla ohjeistin Saraa tekemään oman tekemisen kautta mahdollisimman paljon.

Melleriä ja Paavilaista molempia ajoi tietynlainen halu ymmärtää Kikkaa sekä empatia häntä kohtaan. Paavilaisen mukaan tämä nousee heidän omista näyttelijän kokemuksistaan, joiden kautta toisaalta haluaa osakseen huomiota ja ihailua, mutta samalla se voi olla liikaa.

Tampereelta kotoisin olleen Kikan "Mansen Marilynin" kotiseudulle paljolti sijoittuvassa elokuvassa pyrittiin hyödyntämään paikallista kulttuuria myös näyttelijöiden puheessa, jonka kokeilusta Paavilainen kertoo huvittuneena.

Ihan aluksi olisin halunnut, että kaikki olisivat menneet Tampereen murre -kurssille ja koko juttu olisi tehty murteella. Sitten yksi näyttelijöistä, joka osasi paremmin murretta, kokeili sitä, niin se kuulosti Kummelilta ja totesin, ettei tätä pysty kuuntelemaan. Meidän kaikki näyttelijät yrittivät ja halusivat koko ajan puhua Tampereen murteella, johon vastasin, että ainoastaan ne, jotka ovat asuneet lapsuutensa Tampereella eli Rea Mauranen ja Sanna-Kaisa Palo saivat puhua sitä ja hekin siis hyvin maltillisesti.

Kikan ja Paavilaisen perintö

Jo poismenneistä taiteilijoista kertovat elämäkertaelokuvat jäävät usein toistamaan tietynlaista yleisesti hyväksyttyä kuvaa heistä, mikä sulkee ulkopuolelleen heidän elämänsä muut kokemukset.

Minusta tuntuu, että kun joku kuolee ja lähtee täältä, niin hänen elämänsä halutaan kirjoittaa johonkin tiettyyn muotoon, vaikka se on oikeasti paljon monipuolisempi. Siksi halusi tuoda tähän sitä rakkautta ja ihailua, mitä Kikka on saanut osakseen. Näin, että jotenkin hänen elämänsä ei vain latistuisi siihen kaltoinkohteluun, koska myös silloin on ollut ihmisiä, jotka ovat katsoneet häntä ihaillen ja hän on myös saanut osakseen sitä.

Paavilainen kertoo halunneensa kantaaottavuuden sijaan pyrkiä laajemman panoraaman luomiseen naisesiintyjän elämästä, millaisena hän haluaisi itsekin tulla muistetuksi.

Olisi kauheaa, jos pois mentyäni elämästäni kerrottaisiin esimerkiksi sillä tavalla, että Anna oli patriarkaatin kurimuksessa. Haluaisin, että elokuvistani näytettäisiin, miten minulla oli hauskaa ja sain orgasmeja, vaikka tässä elokuvassa niitä ei taida olla. Niin tai näin, elämään mahtuu niin paljon.

Lue myös