Yhteiskunnan sopeutumattomat

Dokumenttielokuva Tuulensieppaajat (Pixadores) on iranilaissyntyisen Amir Arsames Escandarin (s. 1979) esikoiselokuva.

Tuulensieppaajat kertoo neljästä nuoresta miehestä, jotka asuvat Sao Paulon laitamilla Brasiliassa. Heidän elämäänsä hallitsee Pixacao, Sao Paulosta alkunsa saanut katutaiteen muoto. Siinä maalarit kirjoittavat kryptisiä viestejä paikkoihin, joihin on mahdollisimman hankala päästä, kuten korkeiden talojen seiniin. Pixacao-tägit ovat Djanille, Williamille, Biscoitolle ja Ricardolle tapa kapinoida ja olla olemassa.

Tuulensieppaajat sai alkunsa junasurffauksesta. Sitten Amir Escandari löysi jotain paljon hurjempaa.

Olin pienestä asti kuullut junasurffareista ja se oli jäänyt mieleeni. Kuvat ihmisistä, jotka seisovat junien katolla ja väistelevät voimalinjoja. Se oli todella elokuvallinen mielikuva.

Kirjoitin ensin fiktioelokuvaa, jossa hahmo junasurffaa, mutta se tuntui liian kliseiseltä, sillä kirjoitin jostain, mitä en ollut kokenut. Lähdin Brasiliaan, jossa aioin perehtyä junasurffaamiseen, jotta voisin kirjoittaa aidomman elokuvan. Siellä kuitenkin kohtasin ihan uuden maailman, ja sain mahdollisuuden tehdä jotain, mitä en olisi voinut edes kuvitella. Ajattelin, että tässä on hieno tilaisuus. Saisin mahdollisuuden kertoa uudenlaisen tarinan!

Alkoi neljän vuoden työ.

Dokumentin hurjapäät

Alun perin Tuulensieppaajissa oli mukana enemmän henkilöitä, mutta rajallisen kuvausajan takia Escandari joutui poistamaan heitä. Ja jotkut olivat Escandarin mukaan niin hulluja, että heitä oli vaikea seurata. Esimerkiksi Pixacao-maalareiden henkisellä johtajalla Rafaelilla oli niin abstrakteja ajatuksia, että kommunikointi hänen kanssaan oli vaikeaa, joten hänen ottamisensa elokuvaan oli liian iso riski.

Kun tutustuin ihmisiin, huomasin, että joku sopikin paremmin elokuvaan. Djanissa, Williamissa, Biscoitossa ja Ricadossa on paljon samaa. Äiti on kuollut, perheenjäseniä on joutunut vankilaan, isä on hylännyt, isoäiti on kasvattanut heidät. He olivat joutuneet huumejengiin ja vankilaan... Samoja luonteenpiirteitä. Elokuvaani tulisi paljon kerrottavaa, ajattelin.

Aluksi Pixacao-yhteisö ei halunnut olla tekemisissä kanssani. He olivat tosi varovaisia. Epäluuloa lisäsi sekin, kun en puhu portugalia. Ja eihän kukaan mielellään paljasta elämäänsä tuntemattomalle. ”Miksi tuo ulkopuolinen haluaa kuvata meitä? Kuka sä oikein olet? Arveluttava henkilö! Haluatko käyttää meitä hyväksi?”, he ajattelivat. Mutta sitten löysimme ystävyyden ja veljeyden, ja he ottivat minut kunniajäseneksi jengiinsä. Kunnioitimme toisiamme ja minut hyväksyttiin. Se oli tärkeää. Aloin kuvata heidän elämäänsä.

Slummien pysähtynyt aika

Mustavalkoisuus oli ohjaajalle alusta lähtien selvä valinta. Kuvauksellisesti vaativan dokumentin on elokuvannut Peter Flinckenberg.

Kun olimme tutustumassa paikkoihin, koin heti elokuvan mustavalkoisena. Sao Paulon faveloissa eli slummeissa on tietynlainen vanhanaikaisuus. Olin kukkuloilla katsomassa auringonlaskua ja valokuvaamassa kaikkea mitä näin, ja se näytti niin vanhanaikaiselta, etten halunnutkaan tehdä värikästä. Halusin, että elokuva kuvataan mustavalkoisena. Minusta tuntui, että jos näytän valokuvat Suomessa ystävilleni sanoen, että ne on otettu 1950-luvulla, niin sen voisi helposti uskoa.

Favelat ovat kaukana läntisen kulttuurin nykyajasta. Siellä varastetaan sähköä, talot on tehty laatikoista, mudasta ja tiilestä. Kaikki näyttää Escandarin kertoman mukaan vanhalta.

Kun näin Williamin työpaikallaan eli kantamassa hedelmiä, se oli kuin menneisyydestä. Brasiliassa hedelmät tuodaan autolla tiettyihin paikkoihin, josta ne kannetaan kauppoihin myytäväksi. Pääasiassa tummat ihmiset tekevät sen työn, tyhjentävät hedelmäkuormat ja kantavat hedelmät säkeissä ja laatikoissa myytäväksi. Tekevät 16 tunnin päiviä. William on yksi heistä. Hedelmiä tiloilta tuovat autot ovat vanhoja amerikkalaisia kuorma-autoja 1950-luvulta. Vaikka se oli hyvin värikästä, ajattelin yhä vahvemmin, että elokuvan täytyy olla mustavalkoinen, koska siellä on vieläkin se sama vanha maailma. Siellä oli tyyppejä, jotka olivat kantaneet hedelmiä yli 30 vuotta.

Muutokset tapahtuvat Brasiliassa hitaasti. Niitä on tehty muun muassa jalkapallon MM-kisojen ja tulevien olympialaisten takia. Ehkä väestö ei ole valmis nopeaan muutokseen. Se on niin ristiriitaista.

Mitä muutos merkitsee faveloissa?

Suuri muutos on se, että saa osoitteen ja sen kautta tilinumeron. Kun on saanut tilinumeron, voi vaikkapa ottaa lainaa ja ostaa osamaksulla. Faveloihin on syntymässä uudenlainen alempi keskiluokka: ihmiset jotka voivat ottaa lainaa.

Pixacao

Pixacao on vain brasilialainen ilmiö, sitä ei ole muualla.

Se on hyvin järjestäytynyttä. Pixacaolla oli tärkeä rooli esimerkiksi jalkapallon MM-kisojen aikaan järjestetyissä mielenosoituksissa. He kapinoivat ja osoittavat mieltään. He voivat muun muassa tuhota rakennuksia tai polttaa autoja. Aiheuttaa kustannuksia valtiolle. Vaikka ryhmä on pieni, heidät kannattaisi huomioida.

Pixacao sai alkunsa asevoimien nimittämien kenraalien hallitseman diktatuurin aikana 1964–1985. Ihmiset kapinoivat diktatuuria vastaan menemällä yöllä ulos ja kirjoittivat seiniin iskulauseita. Diktatuuri kaaduttua iskulauseiden kirjoittaminen sai uuden muodon, kun populaarikulttuuri pääsi Brasiliassa valloilleen.

Hevibändien levyjen kansilla oli suuri vaikutus brasilialaisiin punkkareihin. He alkoivat kirjoittaa levyjen kansissa olevien bändien nimiä seinille. Kirjaimet muuttuivat symboleiksi ja saivat omia nimiään. Siitä kehittyi oma kieli ja uusia sääntöjä. Pitää esimerkiksi kirjoittaa vaakatasolla ja kiivetä mahdollisimman korkealle. Jengit, jotka kirjoittivat mahdollisimman korkealle, tulivat kuuluisiksi. Se aika teki Pixacaosta sen, mikä se on tänä päivänä. Myös graffitit vaikuttivat sen syntyyn.

Nykyään Pixacao-yhteisö halveksii graffiteja, sillä heidän mielestään graffitit kuuluvat ”inhottavaan” populaarikulttuuriin. Sen sijaan Pixacao on aitoa, koska elämä laitetaan siinä likoon. Kuka tahansa ei voi teeskennellä olevansa Pixacao-taiteilija, kun kiivetään korkealle ja siinä voi kuolla. Ja jos ei ole aidosti se, joka väittää olevansa...

Mieleenpainuva Berliini

Yllätyskutsu osallistua Berliinin biennaaliin taiteilijoina muuttaa Djanin, Williamin, Biscoiton ja Ricardon elämän. Berliinissä heidän ihanteensa ja ystävyytensä joutuu koetukselle.

Yksi mieleenpainuvimmista hetkistä oli Berliini. Kundit, jotka eivät ole koskaan olleet muualla kuin Sao Paulossa, pääsivät jonnekin. He saivat henkilöpaperit ja passit.

Berliinissä he saivat tilaisuuden näyttää, keitä he ovat ja mistä heidän edustamansa ilmiö kertoo. He näkivät, että kaikki on mahdollista. Heidän taistelunsa ja uhrauksensa ei ole ollut turhaa. Ja kun he törmäsivät taidemaailman kanssa – sain taltioida sen.

Ainutlaatuinen dokumentti

Tuulensieppaajat-dokumenttia kuvattiin 28 päivää kolmen vuoden ajan. Vaarallisia tilanteita oli paljon.

Tämä on ollut hullu leffa. Kaverit kiipesivät 30 metrin korkeuteen maalaamaan ja menimme kuvaajan kanssa mukaan. Onneksi me kaikki säilyimme hengissä. Pääsimme kokemaan kaikenlaista, uskomattoman hienoja hetkiä.

En halunnut tehdä elokuvaani pienesti. Halusin tehdä sen ennennäkemättömällä tavalla. Löysin oikeat tyypit ja sain loistavan tuotantoryhmän. Otimme haasteen vastaan. Kaikki auttoivat ja kantoivat silloin, kun en itse jaksanut.

Olen todella iloinen kun se lopulta valmistui!

Tärkeitä viestejä

Amir Escandarin dokumentissa on monta viestiä. Yksi on tämä: Brasiliassa myydään koko ajan enemmän julkista tilaa, joka yksityistetään. Samalla suuri syrjässä olevien näkymätön joukko on ja elää näissä julkisissa paikoissa. Kun niitä yksityistetään, syrjässä olevien liikkuma-alueita pienennetään. Herää kysymys, kenelle julkinen tila kuuluu.

Kenelle kaupunkisi kuuluu? Ja kuka saa kirjoittaa seinille? Brasiliassa ulkomainonta kiellettiin, koska siellä syntyi suuri keskustelu siitä, miksi korporaatiot saavat mainostaa ja laittaa teoksiaan julkiselle paikalle, mutta yksityiset ihmiset eivät.

Toinen tärkeä viesti on köyhien ja rikkaiden välisessä kuilussa, joka saattaa syvetä tulevaisuuden Suomessakin.

Kolmas asia ovat nuoret. Heistä on pidettävä huolta! He ovat tulevaisuus. On todella surullista, kun Pixacao-nuoret vaarantavat itsensä sen takia, että he haluavat maalauksillaan kertoa olevansa olemassa.

Mielestäni kenenkään ei pitäisi riskeerata elämäänsä sillä tavalla, mutta he tekevät niin. Koen, että velvollisuuteni on kertoa siitä.

Merkittäviä näytöksiä

Tuulensieppaajat esitetään joulukuussa Brasiliassa noin tuhannelle Pixacaoon kuuluvalle.

Pääsen näkemään sen heidän kanssaan, ja se vähän jännittää. Saimme kutsun Brasilian kulttuuriministeriöltä.

Sitä ennen dokumentti nähdään maailman merkittävimmällä dokumenttielokuvafestivaalilla IDFA:ssa marraskuussa. Tuulensieppaajat kilpailee festivaalilla vuoden parhaan esikoisohjauksen palkinnosta. Se on vahvasti esillä festivaalin ohjelmistossa, jossa sillä on kuusi näytöstä.

Omannäköisiä elokuvia

Amir Escandari syntyi 1979 Teheranissa keskellä islamilaista vallankumousta. Iranin ja Irakin sodan aikana Escandarin perhe joutui lähtemään silloiseen Jugoslaviaan pakolaisleirille. Kun Jugoslaviassa syttyi sisällissota, perhe tuli Suomeen 1990-luvun lopulla.

Elokuvasta Escandari on ollut kiinnostunut aina. Kiinnostus on motivoinut opiskelemaan elokuvaa.

Rakastan elokuvia, olen aina rakastanut niitä. Rakastan huonoja leffoja, koska nauran niille. Rakastan hyviä leffoja, koska ne vievät mennessään. Joidenkin elokuvien hahmot jäävät elämään vahvasti mukaan omaan elämääni. Vaihdan lempielokuvaani joka viikko, tänään se on Luc Bessonin Suuri sininen (1988).

Elokuvan opiskelun aloitin Ylöjärvellä Voionmaan opistossa. Sen jälkeen opiskelin elokuvaa Englannissa ja tein lyhytelokuvia. Suomeen palattuani ajattelin, että olen niin kova jätkä, että pääsen heti ensimmäisellä yrityksellä TAIK:iin – pääsin viimeiseen vaiheeseen. Lähdin taas Englantiin, jossa opiskelin yliopistossa neljä vuotta.

Olen aina yrittänyt kysellä ja etsiä elokuvanteon viisauksia. Vihdoin löysin tärkeän viisauden: tee omannäköisiä elokuvia!

Tällä hetkellä Escandari valmistelee kahta fiktioelokuvaa ja yhtä dokumenttia.

Toista fiktiota olen työstänyt jo pitkään. Se on nimeltään Mustan auringon alla, ja kertoo öljyjalostamomaailmasta, miehestä, joka ei halua seurata isänsä jalanjälkiä. Hän löytää oman tiensä, joka on suuri seikkailu. Toinen fiktio on ajankohtainen ja siinä on kolme ohjaajaa. Myös dokumentti on haasteellinen, olen pian lähdössä tutkimusmatkalle. Mutta ei niistä tämän enempää. Elän mielenkiintoista ja jännittävää aikaa...