NOSTALGIAA, DRAMATIIKKAA JA JÄÄHYVÄISIÄ

Suomalaisen elokuvan festivaali 6.-9. huhtikuuta 2000 TeatteriSusi, Turku

Jo yhdeksättä kertaa järjestetty kotimaisen elokuvan festivaali koettiin ilmeisesti viimeistä kertaa TeatteriSuden tiloissa. Vuoden kuluttua Turku on nimittäin astumassa uuteen aikaan. Perinteikkään festivaaliareenan tilalle ilmaantuu ajan hengen mukainen multipleksiteatteri. Suden epämukavia penkkejä ja liian valoisaa salia on tullut kiroiltua monessa yhteydessä. Jälkikäteen tulen sitä silti muistelemaan suurella kaiholla. Erityisesti Suomalaisen elokuvan festivaalin henkeen Susi on tainnut olla hyvinkin sopiva. Mielikuvitustaan käyttämällä on voinut melkein kuvitella istuvansa jollakin vanhan ajan työväentalolla.

Filmitähden päiväkirjasta

Allekirjoittaneelle tämänvuotisten juhlien kohokohta oli Elina Salo -sarjaan kuulunut Risto Jarvan uuden aallon klassikko Työmiehen päiväkirja. Jarvan inhimillisten komedioiden sarja (Mies joka ei osannut sanoa ei, Jäniksen vuosi, Loma) on lapsuudesta lähtien kuulunut henkilökohtaiseen kaanoniini. Työmiehen päiväkirjaa en ollut aiemmin kankaalta nähnyt. Elokuvan on sanottu politisoineen uuden aallon Suomessa, mutta politiikkaakin täsmällisemmin mieleen syöpyi elokuvan ihmissuhdekuvauksen tarkkanäköisyys. Jos Aito Mäkisen Vaaksa vaaraa (1965) edusti vielä kokeilevaa kuljeskelua niin sisältönsä kuin muotonsakin puolesta, Jarva oli jo vuonna 1967 kiinnostunut ihmisestä. Poliittinen aines on sittenkin enemmän taustalla. Sen ajoittainen esiin nostaminen etäännyttävien tekstigrafiikoiden ja kertojanäänen avulla on omiaan rytmittämään ja raikastamaan elokuvan kerrontaa.

Festivaalille ainakin säkillisen hymyä kotoaan Pariisista tuonut Elina Salo ilmoitti ykskantaan, ettei kestä katsella vanhoja elokuviaan. Erityisesti Työmiehen päiväkirjan naturalistinen yhteispeli Paul Osipowin kanssa oli silti uhmannut ajan hammasta. Samaa voi tuskin sanoa Aarne Tarkas -komedia Minkkiturkista (1961), joka onnistui tenhoamaan lähinnä studiokauden nostalgisena jäänteenä - elokuvana jonka tarkoituksena on löyhän juonentyngän varjolla esitellä epälukuinen joukko aikansa filmitähtiä Esko Salmisesta Salon kautta Siiri Angerkoskeen. Eskapismi oli vielä valttia, ikään kuin studioajan loppu ei olisi kolkutellutkaan jo ovella.

Aidoimmin innoissaan Salo tuntui, Pikku Myyn lisäksi, olevan 90-luvun rooleistaan Aki Kaurismäen elokuvissa Tulitikkutehtaan tyttö, Kauas pilvet karkaavat ja Juha. Mikäs on ollessa, kun Salon mukaan lukioikäisetkin olivat Pariisissa keskellä päivää istuneet koululaisnäytöksen läpi hiirenhiljaisen ihailun vallassa.

Pärinäpojat ja surinasussut

Perjantain ainoaksi vieraaksi jäi lopulta Matti Kassila, jonka vierailun aikana ei säästytty dramatiikalta. Ohjaaja sai lievän sairaskohtauksen Elokuuta (1956) esitellessään. Vakavammalta onneksi säästyttiin ja yleisö sai suhteellisen huoleti nauttia Toivo Mäkelän taiteilusta koomisen ja traagisen rajamailla. Hämmästyttävän kuminaamainen ja omituisella tavalla elegantti Mäkelä loisti myös Kassilan Sinisessä viikossa (1954) ja Lasisydämessä (1959). Ensin mainitussa haavoittuneiden miesten roolien erikoismiehemme on kävelykepin avulla kastroitu aisankannattajaksi jäävä herkkä älykkö, jälkimmäisessä poskettomassa kaksoisroolissa psykiatrina ja kulkurina. Lasisydämestä on muuten sanottava että elokuvan ennakkomainostaminen suomalaisen uuden aallon esitaistelijana oli kyllä aikamoista puppua. Kyse oli lomailun ohessa vailla minkään näköistä käsikirjoitusta kuvaillusta laiskanpulskeasta puskafarssista, johon uuden aallon nuorta kiihkoa toi korkeintaan Jussi Jurkan lasitaiteilijan perustelematon ylihermostuneisuus.

Esitetyt Kassilat silloittivat selkeimmin festivaalin pääteemana ollutta 50-luvun muistelua nykypäivään. Festivaaleilla niin ikään vierailleen Maija Karhen tähdittämä Kuriton sukupolvi (1957) esiteltiin ensimmäisenä suomalaisena nuorisoelokuvana, mutta enemmän kyse oli Tauno Palon vanhenevan professorihahmon menetetyn miehuuden kriisiytymisestä ja uudelleen löytämisestä. Teema on tuttu aivan viime vuosienkin hittielokuvista. Murroskautta elettiin yhteiskunnassa viisikymmentä vuotta sitten ja eletään nytkin. Rakennemuutoksen aiheuttamasta tarpeettomuuden tunteesta ovat viime aikoina kertoneet ainakin American Beauty ja Fight Club sekä kotimaisista vaikkapa Häjyt tai Levottomat.

Sinisessä viikossa taas voi halutessaan nähdä Levottomien edeltäjän. Ero on tosin siinä, että Levottomat kertoo julman ajan synnyttämistä moraalia vailla olevista ihmiskuorista. Sininen viikko on vielä tähdätty tiukaksi moraliteetiksi, opetukseksi kepeän seksin vaaroista. Elokuvan traagisuutta on tosin liioiteltu. Loppuratkaisusta viis, vahvimmin jäävät mieleen huolettoman moraalittomat katoavan onnen hetket.

Valkokankaan valossa

Toivottavasti festivaali kaikesta huolimatta löytää ensi vuodeksi uuden kodin. Joka paikassa jauhetun suomalaisen elokuvan buumin rinnalle tarvitaan tilaisuuksia nähdä vanhempaa kotimaista elokuvaa, ja nimenomaan valkokankaalla. Turussahan ollaan festivaalin ansiosta oltu tämän asian suhteen erityisasemassa. Kuten Antti Alanen Helsingin Sanomissa (12.4.) kirjoitti, elokuva-arkisto ei kopioitaan kelle tahansa lainaa, ne kun eivät ole varsinaisesti esityskopioita, ja muuten filmikopioita on kotimaisen elokuvan suuristakin klassikoista perin heikosti saatavilla.

Festivaalivieraat tuntuvat vuodesta toiseen töittensä suhteen kovin vaatimattomilta. Joka kerta on festivaalisunnuntaina kuitenkin ollut olo, että olen nähnyt muutakin kuin kuriositeetteja. Valkokankaalta katsottuna kansallisesti merkittävä taide herää eloon. Sitä paitsi, jos näitä tämänkertaisia elokuvia katsoessa herääkin nostalginen kaipuu aikaan, jona en ollut edes syntynyt, johtuu se ennen kaikkea studioajan lajityyppijärjestelmän täydestä erilaisuudesta nykyiseen nähden. Yksinkertaisesti sanoen: poliisielokuvia kuten Kaasua, Komisario Palmu!, romansseja kuten Sininen viikko, tai melodraamoja kuten Valentin Vaalan kouraiseva sovcolor-tearjerker Niskavuoren naiset ei enää tehdä. Tähän aikaan vuodesta jos kysytään, olen aina sitä mieltä että se on sääli.

Uusmedia-Suomellakaan ei luulisi olevan varaa unohtaa vain muutaman vuosikymmenen takaisia juuriaan. Toivon sekä festivaalin jatkumista että rahoituksen järjestymistä uusia filmikopioita varten. Elokuvan rakastajille on voitava tarjota kaikenlaista elokuvaa.