Dokumenttielokuvat festivaalin vaihtoehtoisena sarjana

Vuoden 2002 Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali osoittautui yleisömenestykseksi. Kävijämäärä nousi yli neljäänkymmeneentuhanteen ja monet näytökset myytiin loppuun jo ennakkomyynnin aikana. Suosituimmaksi nousi Bollywood-elokuvien sarja, jonka kaksi lippulaivaa, Lagaan ja Kabhi Khushi Kabhie Gham, on mahdollista nähdä myös kaupallisessa ohjelmistossa syksyn aikana.

Festivaalin ohjelmisto sisälsi totuttuun tapaan sekä luokattomia että korkeatasoisia teoksia. Perinteisen elokuvakerronnan rajoja koeteltiin ja rikottiin urakalla. Mielenkiintoisen vastapainon uusien mahdollisuuksien kokeiluille tarjosivat alakulttuureita ja erilaisia elämäntapoja tutkivat dokumentaarielokuvat. Ohjelmistoon valittuja teoksia yhdisti perinteisen dokumentaarielokuvan idea, jossa suora aiheen käsittely on tyylittelyä keskeisempää. Kysymys elokuvan muodon ja sisällön suhteesta nosti päätään näyttävien digiefektien vyöryessä ympärillä.

Musiikkiteollisuuden mahtimiehet

Nick Broomfieldin dokumentissa Biggie & Tupac (UK 2002) selvitetään kahden rap-tähden murhien taustoja. Tupac Shakurin ja Biggie Smallsin murhat sidotaan yhteen tavalla, joka alleviivaa levybisneksen raadollisuutta, poliisivoimien korruptiota ja valtataistelujen vaarallisuutta. Dokumentti osoittaa sormella Deathrow Records -pomo Suge Knightin suuntaan, jonka uskotaan orkestroineen molemmat murhat.

Broomfield on itse dokumenttinsa primus motor, sillä hän hoitaa kaikki haastattelut itse ja toimii myös dokumentin kertojana. Miehen tyhmänjäykkä olemus ja yksinkertaisen suorat kysymykset toimivat, sillä hän saa haastateltavansa puolivahingossa paljastamaan keskeisiä rap-maailman salaisuuksia. Valtavaan taustatyöhön perustuva elokuva on leikattu uskottavasti eteneväksi kokonaisuudeksi, jonka argumentointi tukeutuu haastatteluista saatuihin tietoihin. Suoralinjaisuus ja looginen teeman kehittely ovat Broomfieldin tulkinnan tavaramerkkejä. Rikostutkinnan keskeneräisyys saa lisätodisteita jokaisen haastattelun myötä ja muutaman todella onnistuneen haastattelupätkän avulla Broomfield vakuuttaa katsojan helposti.

Toinen musiikkimaailmaan sijoittuva dokumentti on Robbie Williamsin kiertueen taltiointi Nobody Someday (UK 2001). Brian Hillin dokumentti käsittelee kiertue-elämän arkea monesta eri näkökulmasta. Konsertit, vapaa-aika ja turvallisuuskysymykset ovat keskeisiä aiheita. Kiertueen aikana Robbie puhuu avoimesti meneillään olevasta päihteettömästä kaudestaan sekä suhteestaan uraansa ja omaan musiikkiinsa. Poptähden kriittinen ote omiin tekemisiinsä tarttuu myös dokumentin luonteeseen. Kuvissa nähdään tähden monet kasvot eikä pahimpia staran elkeitä peitellä. Otteet keikoilta ja vapaa-ajalta on leikattu sulavasti yhteen, mikä syventää kokonaiskuvaa poptähteydestä ja Williamsin ristiriitaista suhtautumista omaan ammattiinsa. Yksinkertaisilla haastattelujen ääniraidan ja keikkalavoilla kuvatun materiaalin kombinaatioilla on saatu aikaan paljastava tähtikuva.

Urheilu ja elämäntapa

Stacy Peraltan Dogtown and Z Boys (USA 2001) käsittelee ajankohtaista alakulttuurin muotoa. Peraltan dokumentti kertoo 1970-luvun alussa Santa Monican ja Venicen surffareiden joukossa syntyneestä uudesta skeitti-suuntauksesta, jonka vaikutukset ovat vieläkin havaittavissa. Ohjaaja oli itse osa Zephyr-ryhmää, josta elokuva kertoo. Samaan jengiin kuuluivat myös mm. Tony Alva ja Jay Adams. Dokumentissa suhtaudutaan aiheeseen intohimoisesti, mutta käsittelytapa on kulttuurihistoriallinen ja siten ymmärrettävä myös asiaan vihkiytymättömälle katsojalle.

Dokumentti sisältää uskomattoman paljon 1970-luvulla kuvattua materiaalia, johon on yhdistetty keskeisten vaikuttajien haastatteluita, aikakauden musiikkia ja MTV-estetiikkaa mukaileva visuaalinen ilme. Skeittauksen vallankumous kuvataan muutamien keskeisten tapahtumien kautta ja sidotaan Dogtownin elämäntapaan Sean Pennin kertojanäänen avulla. Tyhjien uima-altaiden houkuttelevuus skeittipaikkoina on aistittavissa sekä aikakauden kuvamateriaalin että haastattelujen kautta. Kuvat ja ihmiset kirjaimellisesti hengittävät skeittauksesta, mikä tekee dokumentista sekä nostalgisen että informatiivisen.

Identiteettikysymyksiä

Saksalainen Queens Don’t Lie (Saksa 2002) on dokumentti neljästä drag queenista. Miehet kertovat avoimesti kasvukivuistaan, ympäristön vaikutuksesta ja itseilmaisun tärkeydestä. Heille annetaan aikaa ja tilaa puhua ajatuksistaan. Kuvamateriaali on yksinkertaista eikä rajoita haastateltavien persoonallista itseilmaisua. Dokumentointitapa on suoraa ja kaunistelematonta. Rosa von Praunheim käsittelee elokuvassaan myös rankkoja asioita, mutta antaa miesten asenteiden ja räiskyvien luonteiden määritellä dokumentin viimeisen silauksen.

Even Benestadin Kaikki isästäni (Norja 2001) on henkilökohtainen kuvaus pienen norjalaisen kylän lääkäristä, joka on transvestiitti. Esben/Esther Benestadin tarinan kautta pureudutaan ydinperhettä koskeviin kysymyksiin ja kerronnan intiimiä luonnetta lisää se, että ohjaaja on Esbenin poika. Dokumentissa käsitellään perheen isän astumista ulos kaapista jokaisen näkökulmasta ja henkilökohtaisella tasolla. Sekä Queens Don’t Lie että Kaikki isästäni luottavat ihmisten sanaan ja antavat heidän kertoa omista tuntemuksistaan. Välittömyys ja halu käsitellä vaikeita aiheita ovat molempien dokumenttien kantavia voimia.

Dokumenttielokuva ja elokuvakerronta

Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla esitettyjä dokumenttielokuvia yhdistää yksinkertainen kerronta. Kuvastossa luotetaan paljon aikalaismateriaaliin valokuvien ja kaitafilmien muodossa. Dokumenttien argumentit luodaan yhdistämällä haastattelut toisiinsa ilman tyyliteltyjä kuvamanipulaatioita. Oikeastaan Dogtown and Z Boys on ainoa visuaalisesti tulkintaa ohjaileva teos, sillä siinä käytetty grafiikka ja leikkausmetodit sitovat dokumentin nykyajan MTV-sukupolveen.

Dokumentaarisuutta korostetaan ohjaajien suoralla ja näkyvällä kontaktilla haastateltaviin. Keskeistä on se, että dokumentaarisuutta ei näissä elokuvissa mielletä perusteeksi kevyen kuvauskaluston korostettuun käyttöön. Käsivarakamerankäyttö on hillittyä ja varsinaista dokumentaarista totuutta pyritään luomaan henkilöiden välisen kontaktin kautta. Dokumentit on rakennettu sisällöllisten kehittelyjen varaan, pala palalta eteneviksi tulkinnoiksi. Esitetyt kysymykset ja käsitellyt aiheet ovat kuvan tekstuuria ja liikettä tärkeämpiä.

Héctor Herreran Panaman alamaailmasta kertova dokumentti One Dollar - El precio de la vida (Espanja/Panama 2001) on poikkeus ja samalla kaikkein pinnallisin festivaalin dokumenteista. Herrera tunkee kameroineen kaikkialle ja pääseekin kuvaamaan järkyttäviä tilanteita ja kohtaloita, mutta valtavasta aineistosta leikattu tunninmittainen pätkä ei etene mihinkään. Elokuvan arvoksi jää paljastava kuvamateriaali, jota ei kuitenkaan käytetä analyyttisesti. Tilanne on sama amerikkalaisen digitaalisesti kuvatun independent -elokuvan kohdalla. Esimerkiksi Ethan Hawken Chelsea Walls (USA 2001) on mainio esimerkki siitä, mitä dv-kameralla voi kuvien tasolla helposti tehdä, mutta jos kuvat eivät kohtaa sisältöä, tuloksena on mitäänsanomatonta audiovisuaalista massaa.

R&A:n dokumenttielokuvat ilahduttivat erityisesti juuri siksi, että niiden pääosissa ovat ihmiset ja tarinat elokuvateknisten innovaatioiden sijaan. Teknisistä kehittelyistä sai nauttia esimerkiksi japanilaisten fantasiaelokuvien puitteissa, joille dokumenttielokuvat toimivat hyvänä vastapainona. Vastakkainasettelu on tärkeä, sillä perinteinen "tyylittelemätön" dokumenttielokuva on omiaan osoittamaan, kuinka tekniset keinot ovat joillakin fiktioelokuvan aloilla saaneet itseisarvon aseman. Tarina sekä sen uskollinen kehittäminen ja syventäminen ovat elokuvakerronnan korvaamattomia osia, minkä R&A:n dokumenttielokuvavalikoima toi hyvin esiin.