Pikkutuhmuuksia kansankodissa
1960- ja 1970-luvuilla Skandinavia oli monella osa-alueella vapaamielisyyden ja hedonistisen liberaaliuden kehto. Erityisesti Ruotsille vakiintui estottoman ja suvaitsevan kansankodin maine, jota pönkitti varsinkin ruotsalainen erotiikka. Monet elokuvat saavuttivat laajan kansainvälisen maineen ja niistä suuri osa oli tarkoitettu elokuvateattereihin, koska videomarkkinat eivät olleet vielä syntyneet. Monet Ruotsi-erotiikan teokset purkitettiin pikavauhdilla ja halvalla, tarkoituksena tehdä pikavoittoja.
Kaksi alan nimeä kohtasivat, kun ohjaaja Gustav Wiklund ja alalla mainetta kauneudellaan niittänyt Christina Lindberg päätyivät samaan elokuvaan eli Sängkamrateriin. Maailmalla teos tunnetaan nimellä Wide Open ja Suomessa hupaisalla nimellä Vapaata parinvaihtoa ruotsalaisittain.
Elokuvassa on myös juoni, niin sekava ja tajunnanvirtamainen kuin se onkin. Kohtauksissa vilahtaa mallikuvaajia, vapaan parisuhteen kolmiodraamaa, sosiaalidraamaa, farssimaisia jännitysmomentteja ja lopulta komediallista trillerinpoikastakin. Käsikirjoitus ei ole varsinaisesti Oscar-tasoa, ja hämmentävästi elokuva on dubattu alun perinkin suoraan englanniksi.
Vapaata parinvaihtoa ruotsalaisittain ei ollut edes aikalaismittapuullaan niin sanottu pornoelokuva, ja se on sitä vielä vähemmän nykypäivän standardeilla. Pehmopornokin tuntuisi kovalta määritelmältä, sillä elokuvan seksikohtauksissa ei näytetä juuri mitään sellaista, mitä ei näytettäisi nykyään valtavirtaelokuvien seksikohtauksissa.
Tissit ja tussut toki vilahtavat, mutta linja on pohjoismaalaisen luonnollinen ja esteettinen alastomuus on verrattavissa suomalaiselokuvien saunakohtauksiin. Naisten tuuhean karvaiset pöheiköt, normaalit painoindeksit sekä silikonittomat rinnat herättävät nostalgisen kaipuun luonnollisempia aikoja kohtaan, jolloin nuorten naisten ruumiillista minäkuvaa ei vielä ollut ryvettänyt muovisen karvattomien Barbie-pornostarojen imago.
Wiklund oli pragmaattinen toimija, joka tiesi omat rajoituksensa elokuvantekijänä, mutta ymmärsi hyödyntää lahjakkaampien kykyjä. Esimerkiksi elokuvien leikkauksessa Wiklund sai ammattilaisten apua. Wiklund myös tiedosti, että kuuluisa tähti elokuvassa lisää kysyntää, vaikka tähden rooli olisi kuinka minimaalinen, kuten Christina Lindbergin kohdalla. Eteerinen Christina ehtii lähinnä pyörähtelemään muutaman kerran alastomana. Esteettisiä arvoja Lindberg kieltämättä lisää ja edustaa elokuvan klassisinta naiskauneutta.
Osa päätähdistä edustaa naistyyppejä, joita ei nykyisin huolittaisi eroottisen katseen kohteeksi vastaavissa elokuvissa, paljon konservatiivisemmista romanttisista komedioista puhumattakaan. Siitä huolimatta tai pikemminkin juuri siksi he ovat erityisen viehättäviä. Gunilla Larssonin hahmo on arkisessa normaaliudessaan viehättävin henkilö koko teoksessa. Roolihahmon lievän alemmuuskompleksin ja huonon itsetunnon ymmärtää kuvankauniisiin kilpasisariin verrattuna, ja sopivan höpsö persoona herättää sympatiaa. Larssonin hahmoon haluaisi tutustua vaatteetkin päällä, mikä on paljaan pinnan elokuvissa harvinaista ja harvoin tarkoituksellista.
Elokuvan miehet sen sijaan herättävät halun poistaa varmistin liipaisimesta. Amatöörinäyttelijä Kent-Arne Dahlgrenin esittämä Paul on karmaisevan vastenmielinen nilkki, jonka luonteenpiirteissä ei ole juuri mitään positiivista. Paul pettää naisiaan reipasotteisesti jopa vapaamielisen Ruotsin mittapuulla, ja on muutenkin kuvotusta herättävä vätys. Toisaalta arkitodellisuudessakin vastuuttomat pettäjämulkerot ovat monesti suosittuja parisuhdemarkkinoilla, joten kenties ohjaaja Wiklund on pyrkinyt Paulin kohdalla inhorealismiin pornofantasioiden sijasta.
Tarinan konnaa, mafiapomo Herra X:ää esittävä kulttihahmo Jan-Olof Rydqvist vaikuttaa ilahtuneelta saadessaan esittää häiriintynyttä pervertikkoa. Kaikkivoivan tuntuinen Herra X on mielenkiintoinen katsaus Ruotsin todelliseen, kulissien takaiseen mätään jota on aina tihkunut Kansankodin pastelliväreillä maalattujen seinien välistä. Dvd-ekstroissa ohjaaja ja Christina Lindberg kertovat hahmon perustuneen tosielämän mafiapomoon, jonka pippaloissa julkkiksia ja jopa kuninkaallisia kävi kääntymässä. Ruotsissahan rahaeliitin, julkkiksien ja järjestäytyneen rikollisuuden lonkerot ovat niin syvällä, että niihin viitataan jopa 1970-luvun halpabudjetti-pehmoerotiikassa.
Seuraava:
Rahalla saa – Luksuselämää
Jens Lapiduksen kirjoihin perustuvan elokuvatrilogian päätösosa ei yllä katu-uskottavan edeltäjänsä tasolle.
Edellinen: Ninja: Shadow of a Tear
Ninja II on ilahduttavan suoraviivaista fyysisen toiminnan juhlaa.