Whatever Works kotikatsomo

Miten arvostella ja vertailla Woody Allenin elokuvia, niitä kun tulee joka vuosi yksi lisää ja useimmat niistä toistavat pohjimmiltaan samaa kaavaa? Vankan fanipohjan omaava ohjaaja kuuluu siihen kastiin, jonka teoksista pitää kuitenkin juuri niiden tunnistettavan tyylin vuoksi. Kannattajan olo on välillä ollut jopa hieman pettynyt, mikäli lopputulos on poikennut totutusta, maestro kun on viime vuosina varioinut lähestymistapaansa vaihtelevin tuloksin Euroopassa kuvatuilla elokuvillaan Match Point, Scoop, Cassandra’s Dream ja Vicky Cristina Barcelona.

Allenin vuoden 2009 tarjokas Whatever Works merkitsee hänelle paitsi paluuta New Yorkiin, myös perinteisen ihmissuhdekomedian ja tuttujen hahmojen pariin. Elokuvan pääosassa on muun muassa Seinfeldistä tutun Larry Davidin onnistuneesti esittämä ”Woody Allen”, neuroottinen mutta rakastettava juutalaissyntyinen ruikuttaja Boris Yelnikoff, joka rakastuu ikäistään huomattavasti nuorempaan Melodyyn (Evan Rachel Wood). Kuviota mutkistavat nuori näyttelijänalku Brockman (Conleth Hill) sekä Melodyn vanhemmat (Patricia Clarkson ja Ed Begley Jr.). Kuten niin usein aiemminkin, ympäri mennään yhteen tullaan -tyyppisen tarinan päätteeksi maailma ei enää näytä niin synkältä pessimistinkään silmään.

Ja mikäpä tätä äkäpussin leppymistä on katsoessa: vanhaan käsikirjoitukseen perustuvan elokuvan dialogi on 1970-luvun huippu-Allenin tasoa, farssin erinomaiset näyttelijät pääsevät irrottelemaan rooleissaan kunnolla ja – mikä tärkeintä – leffa on oikeasti hauska. Kameralle puhuvaa päähenkilöä seuratessa tulee kotoisa olo, niin tuttu tämä tyyli ja asetelma on sellaisista Allenin klassikoista kuin Annie Hall, Manhattan, Hannah ja sisaret sekä Miehiä ja vaimoja. Whatever Works tuntuu itse asiassa melkeinpä näiden teosten päivitykseltä 2000-luvulle, tai oikeastaan siinä on enemmänkin eräänlaisen kepeän ”testamentin” tuntua. Hyvästeleekö 74-vuotias ohjaaja tässä alter egoaan hieman samaan tapaan kuin Clint Eastwood teki viimevuotisessa Gran Torinossaan? Aika näyttäköön.

Pitkän ja tuotteliaan uran tehneen Allenin kohdalla pelkkä elokuvien tekeminen on ilmeisen usein ajanut kunnianhimon edelle. Vanhemmiten huteja on osunut kohdalle useammin, mikä on toki ymmärrettävää. Whatever Works ei kuitenkaan onneksi kuulu tähän kategoriaan: stereotyyppisen ”woodyallenmainen” elokuva ei taatusti yllätä ketään, mutta toisaalta se toimii takuuvarmasti, mikäli vain pitää ohjaajan tyylistä. Teoksen nimi tuntuu kommentoivan paitsi ihmissuhteita, myös miehen tuotantoa yleensä. Nautitaan siis elokuvasta ja Allenista sinä mitä se on – whatever works!