Wham-Bam-Thank You, Spaceman kotikatsomo

Elämässä tulee melko harvoin vastaan tilanteita, jolloin olisi hyötyä olla päihdevammainen liimatilhi. Wham-Bam-Thank You, Spaceman -elokuvan täysipainoisen arvostelemisen kannalta olisi kuitenkin parempi, jos kriitikolle maistuisivat kotisohvalla LSD, psykedeeliset sienet tai WC-ankan suonensisäinen sekakäyttö. Silloin pääsisi paremmin ja aidommin niihin kuviin ja tunnelmiin, joita elokuvan tekijöillä on täytynyt olla.

Mutta ei auta, huumausaineet eivät kiinnosta eikä alkoholikaan maistu siinä määrin, että elokuvan takia tulisi naukattua pottu kovaa teetä. Joten elokuvan tekijöiden tajunnan laajenemista on vain yritettävä seurata ja tehtävä havaintoja toisesta todellisuudesta. Break on through to the other side!

Wham-Bam-Thank You, Spaceman on sataprosenttisen tyylipuhdas esimerkki yhdysvaltalaisesta grindhouse-tuotannosta, jossa yhdistyvät halvalla tehty seksploitaatio, huokeasti toteutetut puitteet sekä nollabudjetilla aikaansaatu aidon kulttielokuvan prototyyppi. Törkytehtailija Harry Novakin tuottama ja William A. Leveyn ohjaama teos muodostaa kombinaation, josta Ed Wood olisi ylpeä.

Toisin kuin monet puisevan tylsät ja sekavat lajikumppaninsa elokuva on erittäin hauska ja hilpeä komedia. Iso osa hilpeydestä ja hauskuudesta tosin syntyy tahattomasti siitä, että elokuvan vaiheet ovat täysin käsittämättömät. Teosta katsellessa ei juuri ole tylsiä hetkiä tai suvantovaiheita. Kestoa on vain 78 minuuttia, ja vaikka siinäkin on ehkä jo hieman liikaa, niin pääsääntöisesti elokuva pitää katsojan pään niin pyörällä, että vasta loppuvaiheen venytetty itämaan sheikki -kohtaus alkaa kyllästyttää.

Tarinan keskiössä on kaksi diskopukuista ja antennipäistä folio-oliota avaruudesta, joiden asut ja olemus muistuttavat sekä Eläkeläiset-yhtyeen legendaarisesta lyhytelokuvasta Folio-olio että Tiimarin valikoimista. Uriini-planeetan uljaat lähettiläät sotamies Persereikä ja kersantti Runkku on lähetetty esimiehensä kapteeni Mulkvistin käskystä maapallolle nussimaan maapallon naisia ja siittämään näille lapsia. Heppulit tekevät työtä käskettyä epämääräisten ja suttuisten pehmopornokohtausten ja ufomaisen soundtrackin saattelemana.

Avaruusmiesten seksi ei ole ihan tavanomaista seksiä, sillä akti tapahtuu siten, että ensin nainen kaapataan avaruusalukselle teleportaation avulla. Sen jälkeen avaruusmiehen korvissa kaksi ilmapalloa pullistuu ja nenästä työntyy muovinen kärsä. Psykedeeliset valot välkkyvät, nainen voihkii ja homma onkin sitten sillä saletti. Tämän jälkeen nainen palautetaan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin. Kosmisen coituksen jälkiseurauksena nuhjuisimmastakin kotirouvasta tulee nymfomaaninen hempukka, mikä yleensä koituu miespuolisen partnerin iloksi ja eduksi, oli kumppani sitten golfinhimoinen aviomies, rujo merimies tai partainen raiskaaja.

Pehmopornopätkät ovat varsin latteita ja tylsiä, ja pääideana tuntuu olevan hyllyvien tissien ja karvaisten tuheroiden tirkistely katonrajasta. Se ei auta, vaikka mukana pätkissä on muun muassa Dyanne Thorne, joka tunnetaan parhaiten legendaarisista Ilsa-natsiseksploitaatioelokuvista. Onneksi pehmopanot ovat varsin lyhytkestoisia ja sen jälkeen sekopää-alienien veikeät edesottamukset ja mieltä nyrjäyttävä dialogi jatkuvat entiseen malliin unohtumattomissa lavasteissa.

Yksi parhaita kohtauksia on, kun alienit tarkkailevat kehityshäiriöisen näköistä Draculaa, joka puolestaan tyydyttää itseään ja tarkkailee pehmopornoelokuvan kuvauksia. Koska katsoja puolestaan tirkistelee alieneita, niin kyseessä on jopa Takaikkunaa syvempi ruudun tirkistelyn kehä. Siitä sitten vain tekemään syväanalyysia teoksen tavasta representoida katsojan katse.

Minkään valtakunnan elokuvataiteellisia tai tuotannollisia arvoja elokuvalla ei tietystikään ole, eikä kuulukaan olla. Teos on puhdasta ja häpeämätöntä roskaa, mutta sellaisena se kuuluu myös katsoa ja nauttia. Laimeat sekstailut ja itseään toistava rakenne heikentävät hieman kokonaisvaikutelmaa, mutta mielipuoliset repliikit, tajunnan tuolle puolen yltävät lavasteet folioseinineen ja ilmapallokorvineen sekä pöyhkeästi irrottelevat kohtaukset tekevät Wham-Bam-Thank You, Spacemanista yhden viihdyttävimmistä grindhouse-elokuvista, joita on Suomen dvd-markkinoille tuotu.

Viisi tähteä olisi selviö, jos oma pää olisi yhtä sekaisin kuin mitä elokuvan tekijöillä on täytynyt olla. Päihdeongelmien puutteessa tyydyttäköön kolmeen tähteen, vaikka elokuva ei millään muotoa ole lattean keskinkertainen kuten kolmen tähden teokset usein. Kolme tähteä kuvastakoon ennemmin sitä, että teos on moninkertaisesti parempaa roskaa kuin iso osa lajitovereistaan.