Walk The Line kotikatsomo

Walk the Line on elokuva, josta haluaisi pitää. Musiikkielämäkertana se on kuitenkin varsin keskinkertainen tekele. Johnny Cash sai kyllä kunnioittavan elokuvan, mutta olisi ansainnut parempaa. Paljon parempaa.

Muusikkojen elämäkerrat nousuineen ja laskuineen tarjoavat elokuvantekijöille jo itsessään draaman ainekset. Countryn kenttäväki on tunnetusti varsin konservatiivista, joten maata mullistavia uudelleentulkintoja ei voi olla odotettavissakaan, kun kyse on suuren rahan elämäkertaelokuvasta. Ehkä siksi Walk the Line on varsin tasapaksu elokuva, jossa plärätään Cashin uraa kuin kuvakirjaa edes takaisin, usein ilman jäsentävää kokonaisotetta.

Taylor Hackfordin Rayn tavoin Walk the Line keskittyy artistin uran alkuvaiheisiin ja 1960-luvun menestysvuosiin ja jättää myöhemmät vaiheet käsittelemättä. Tarinan etualalle nousee Johnny ja June Carterin rakkaus, jopa niin näkyvästi että elokuvan puolen välin jälkeen musiikkihistoriallinen konteksti jää lähes kokonaan sivuun, kun päähenkilön huumevieroitusoireinen rakkaustarina vie päähuomion.

Kun kerronta laahaa, huomio kiinnittyy musiikkiin, jota on paljon ja joka on pieteetillä tehtyä. Sekä näyttelijäsuorituksiin, joista löytyy eniten kehuttavaa. Cashit itse ehtivät hyväksyä näyttelijävalinnat, mistään haudanryöstöstä ei ole tosiaankaan kysymys. Joaquin Phoenix laulaa osansa itse, mikä on jokseenkin hämmästyttävä suoritus. Laulutyylin imitoijana hän onnistuu erinomaisesti. Eihän hänen äänensä riitä Cashin kappaleisiin, mutta toisaalta, kenen riittäisi? Aivan toisentyyppisissä rooleissa kunnostautunut Phoenix on muutenkin varsinainen löytö Cashin rooliin. June Carteria esittävällä Reese Witherspoonilla on sekä ääni että tulkinta hallussa, eikä olisi ihme, jos näyttelijätär menestyisi myös kantrilistoilla. T-Bone Burnett on tehnyt kovan tempun hioessaan laulajina kokemattomien näyttelijöiden äänet oikealle taajuudelle ja oikeaan tyyliin. Ja voihan sivuosasta vielä bongata Waylon Jennigsin pojan Shooterin.

Walk the Linen kiinnostavimmat jaksot liittyvät Cashin uran alkuvaiheisiin. Sun-yhtiön tähdet – Elvis, Jerry Lee Lewis, Cash – kiersivät yhdessä ja elokuva onnistuu mainiosti todistamaan, kuinka Johnny Cash oli myös merkittävä rockabilly-artisti. Rock’n roll oli alun perin mustaa musiikkia, mutta vasta valkoisten heinähattujen panos nosti sen mullistavaksi kulttuuri-ilmiöksi. Populaarimusiikin tutkimus on tarpeettomasti väheksynyt countryn musiikkihistoriallista merkitystä rockin kehityksessä, ja Walk the Line oikoo pieneltä osaltaan näitä virheitä.

Elokuvassa on hieno kohtaus, jossa Sam Phillips opastaa Sun-studion koelaulussa Cashia, kuinka tämän on uskottava siihen mitä laulaa. James Mangold ei ole uskonut siihen mitä kertoo, vaan riskejä kaihtamatta paketoinut Cashin monipolvisen uran vaikeuksien kautta voittoon -tarinaksi. Ihan mukiinmenevän ja sujuvasti etenevän viihdepaketin, jonka unohtaa viikko katsomisen jälkeen. Kontrasti Johnny Cashin musiikkiin on melkoinen. Jussi ei urallaan kaihtanut riskejä. Cash ei piitannut countryn ahtaista rajoista, vaan teki oman näköistään musiikkia. Mangold ei ole tehnyt omaperäistä elokuvaa, vaan kuvavalintoja myöten tuttua ja turvallista standardikamaa ilman yllätyksiä.

Cashin elämäkertoihin tutustuneelle harrastajalle elokuva ei kerro mitään uutta, vaan pikemminkin kuvittaa aika rutiininomaisesti maestron lapsuutta etelän puuvillapelloilla ja uran alkuvaiheiden vuoristorataa. Mutta eihän tätä ole harrastajille tehtykään, vaan niille, jotka eivät ole vielä oivaltaneet kuinka merkittävä musiikintekijä Johnny Cash oli. Sen tarkoituksen Walk the Line sentään täyttää hyvin.

Tarpeettomasti kahteen dvd-levyyn levitetyn paketin ainoaa edes jotakuinkin kiinnostavaa antia ovat muutamat poistetut kohtaukset. Muuten ekstrojen läpi kahlaaminen on aika turhaa touhua. Senkin ajan voi käyttää itse maestron musiikin kuunteluun. Musiikin, jota ei dvd:n huolimattomasti tehdyissä näennäisdokumenteissa edes kuulla alkuperäisversioina! Vaikkapa hankkimalla tänä vuonna postuumisti julkaistut Cashin levyt Personal File ja American V: A Hundred Highways, joista välittyvä tunne pistää isonkin miehen polvilleen – toisin kuin Mangoldin elokuva.