Waiting for Barcelona kotikatsomo

Barcelonan kadut kuplivat eläväisesti kesäillan auringossa. Euroopan suosituimpiin turistikohteisiin kuuluva kaupunki täyttyy bulevardille, kahviloihin ja ravintoloihin kerääntyvistä ihmismassoista. Korean pinnan alla elää kuitenkin toinen todellisuus. Syrjäkujilla, porttikongeissa ja rappukäytävissä kiertää kodittomien ja paperittomien joukko, jotka koittavat selviytyä kaupungin alati kiristyvän poliittisen ilmapiirin keskellä.

Yksi näistä henkilöistä on Mou. 27-vuotias nuori mies saapui Barcelonaan kotimaastaan ollessaan vasta 13-vuotias. Sekaantuminen huumeisiin vei miehen vankilaan, minkä takia Mousta tuli paperiton. Nyt menneisyyden virheitä korjataan romumetallia keräämällä ja uskomalla siihen, että jonain päivänä Barcelonan kadut avautuvat myös hänelle.

Juho-Pekka Tanskasen ohjaama Waiting for Barcelona on tarina haaveiden ja realiteettien kohtaamisesta ympäristössä, jonka muurit alkavat hiljalleen kaatua päälle. Taustalla vaikuttava yhteiskunnallinen kehys kuvaa siitä kuohuntaa, jota katukaupalla elantonsa hankkivat maahanmuuttajat joutuvat kohtaamaan Katalonian pääkaupungissa. Keskushenkilönsä kautta elokuva hahmottaa elämää epävarmassa ilmapiirissä, jossa ulkopuolisten uhkien pelko ja pään sisällä elävät demonit hämärtävät unen ja todellisuuden rajan.

Tanskasen dokumentti on sekä Moun silmin tarkasteltava unenomainen odysseia että kantaaottava yhteiskunnallinen teos. Nämä kaksi linjaa löytävät paikkansa elokuvan temaattisesta ytimestä. Vertailukohtaa voi hakea viiden vuoden takaiseen Amir Escandarin Tuulensieppaajin (Pixadores, 2014), joka kertoo São Paulon faveloissa asuvista anarkistitaiteilijoista. Mustavalkoinen yleisilme ja ohjausdebyytti pitkän elokuvan saralla yhdistävät molempia teoksia, mutta vielä erityisemmin niiden halu pureutua kahtiajakautuneen yhteiskunnan kulmakohtiin.

Tanskasen dokumentissa tämä hahmottuu kaupunkikuvan ja päähenkilön mielentilan välisenä ristisiitoksena. Riisuttu mustavalkoinen värimaailma heijastaa näkymiä maailmasta, joka sijoittuu jonnekin toden ja painajaisen välimaastoon. Barcelonan sivukujat tuntuvat pitkiltä labyrinteiltä korkeiden rakennusten kallistuessa siellä kulkevien ihmisten ylle. Moun alati kasvava stressi ja psykoosin mukana tuomat paineet saavat muotonsa kuvissa, jotka elävät ja vaikuttavat hienovaraisesti teoksen pinnalla. Eric Michelsenin piinaava musiikkiraita tukee kokonaisuuden ilmaisullista sanomaa.

Tasapaino henkilökeskeisen linjan ja laajemman yhteiskunnallisen kuvauksen välillä tuo kuitenkin haasteensa. Leikkaukset päähenkilön elämästä paperittomien asemaa ajaviin avustustahoihin, tukijärjestöihin ja mielenosoituksiin ovat perusteltuja, mutta samalla jättävät väistämättä jälkeensä hieman sirpalemaisen kokonaisuuden.

Yhtäältä tämä siirtää fokusta ikävästi pois dokumentin keskushenkilöstä, jonka ympärille teoksen sielu ja sydän rakentuu. Ystävällinen, eläväinen ja positiivisesti tulevaisuuttaan arvioiva Mou antaa henkilökertomuksellaan elokuvalle inhimillisen kosketuspinnan. Nuori mies kommunikoi vapaasti kuvausryhmän kanssa tiedostaen samalla näkyvästi roolinsa kameroiden edessä. Ulkopuolelta tulevat antagonistiset heitot hänen osallisuudestaan tuntuvat vain alleviivaavan sitä epätasapainoa, joka tekijöillä on suhteessa päähenkilöönsä.

Traagisesti Moun innokas persoona alkaa kuitenkin hiljalleen tasoittua ja tilalle astua mielialalääkkeillä turrutettu haalea varjo aiemmasta minästä. Uusi tyttöystävä yrittää auttaa parhaansa mukaan nuorukaista, joka on hiljalleen menettämässä otetta itsestään. Vaikka yhtäaikaisesti yhteiskunnan laitamilla elävien taistelu onkin kääntymässä oikeudenmukaisuuden voitoksi, niin matka haaveiden äärelle jättää miehestä jälkeensä vain kalpean aaveen. Viimeisissä kuvissa Mou lopulta häviää osaksi Barcelonan katujen sumuista elämänrytmiä.