Vicky Cristina Barcelona kotikatsomo

Woody Allenin "Euroopan-kiertue" on sujunut vaihtelevissa merkeissä. Ohjaajaveteraani on tehnyt putkeen useita elokuvia vanhalla mantereella, vaihtelevalla menestyksellä ja vaihtelevalla laadulla. Esimerkiksi Vicky Cristina Barcelonaa edeltänyt Cassandra's Dream (2007) oli mitäänsanomaton ja löysä kokonaisuus, jonka hyvät ideat jäivät heikohkon toteutuksen varjoon.

Vicky Cristina Barcelonassa Allen on selvästi terästänyt otettaan, kenties kauniiden espanjalaisten maisemien tai vielä kauniimpien Espanjan auringon alla hehkuvien pääosanäyttelijättärien inspiroimana. Oli elokuvallisen Viagran alkuperä mikä hyvänsä, Allen on pontevimmillaan vuosikausiin. Kertojaäänen käyttökin vain vahvistaa, ei heikennä elokuvallista näkemystä.

Romanttisen draamakomedian keskiössä ovat amerikkalaiset ystävykset Vicky (Rebecca Hall) ja Cristina (Scarlett Johansson), jotka saapuvat viettämään kesää Espanjaan. Teosta voi halutessaan lukea kertomuksena kahden erilaisen naisen kokemuksista, kasvusta ja elämänkohtaloista, jotka haarautuvat saman kokemuksen myötä eri suuntiin, kummankaan voimatta murtautua omien ongelmiensa kahleista. Ihmisyys ei ole mustavalkoista, eivätkä asiat, varsinkaan ihmissuhdeasiat, ole koskaan yksiselitteisiä.

Allenin ohjaajankatseessa on mukana ironiaa ja huvittuneisuutta elämäänsä etsivistä ihmisistä, jotka luulevat olevansa syvällisempiä kuin ovatkaan. Toisaalta teosta voi tulkita myös darwinistisena kehysrakenteena, jossa asiat menevät niin kuin evoluution lisääntymistä koskevat lainalaisuudet nisäkkäitä ohjaavat.

Ihmisyyshän ei ole ensisijaisesti "kulttuurista konstruktiota", psykologista höpinää tai trendikästä itsetutkiskelua – ihmisyys on ensisijaisesti viettien vetämää biologiaa yhdistettynä kätevään kykyyn harjoittaa itsepetosta. Henkevät ja muka-loogisesti perustellut valinnat tulevat yleensä kaukana fyysisten tarpeiden perässä, ja Allenin näkemys heijastaa tätä erinomaisesti.

Javier Bardemin esittämä taiteilija Juan Antonio Gonzalo kellistää niin Vickyn, Cristinan kuin myös Maria Elenan (Penelope Cruz), Gonzalon mielisairaan on/off-vaimon. Cruz sai roolistaan jopa Oscarin, mitä voidaan pitää roolin yksioikoisuuden vuoksi melkoisena yllätyksenä, ellei kiihkeä suudelma Johanssonin kanssa sitten saanut Oscar-raatia puolelleen.

Javier Bardem on aito mahtisonni, joka pääsääntöisesti jättää tylsät tavisliitot ja normaalin arjen turvallisille betauroksille kuten Vickyn mistään tietämättömälle aviomiehelle Dougille (Chris Messina). Heti kun yksi hieho lähtee, mahtisonni on valmis astumaan toista. Välillä pidempikin liitto kiinnostaa, jos siihen sisältyy intohimoista romanttista vaaraa – ja miksei parikin naista kerralla.

Elokuvan näkökulmaa voisi pitää jopa sovinistisena, ellei se pätisi niin hyvin meidän itsestään liikoja luulevaan eläinlajiimme, ja ellei se kuvastaisi myös betaurosten mahdollista kohtaloa joutua aisankannattajiksi korskeille alfauroksille. On toki Allenin kehittämää fiktiota, että körilästaiteilija käy ehdottamassa kahdelle tuntemattomalle kaunottarelle viikonloppuvierailua sekä sen päätteeksi rakastelua jopa kummankin kanssa yhtä aikaa. Ja on fiktiota, että nämä naiset reissuun lähtevät.

Mutta siinä missä pertti perusjätkät tai kalapuikkoviiksimiehet saisivat samppanjat silmilleen, nyrkistä tai syytteen, Javier Bardemin oloisilla testosteronipesillä olisi oikeastikin huomattavasti suuremmat mahdollisuudet saada reissuseuraa ja miksei yöseuraakin, oli ehdotus miten suora tahansa. Ihmislajin hullunkurisuuksien ilkikurinen tarkastelu sekä älyllisellä että tunteellisella tasolla tekeekin Vicky Cristina Barcelonasta ohjaajansa uran parhaimmistoa.