V/H/S kotikatsomo

V/H/S on antologiaelokuva, jonka sisältämiä kauhutarinoita yhdistää kerrontatapa enemmän kuin nimessä oleva tallennusformaatti. Blair Witch Project popularisoi vuosituhannen vaihteessa niin sanotun found footagen käytön, jossa tarina käydään läpi muka-autenttisen, hahmojen itse kuvaaman ja jälkikäteen löydetyn aineiston kautta. Löytötavaraelokuvia tupsahteli aluksi silloin tällöin, mutta viime vuosina niitä on tehty kymmeniä ja taas kymmeniä.

Käytännössä lopputulos on usein sekavaa ja heiluvaa käsivarakameraa. Lisäksi lähestymistavassa on perustavaa laatua oleva ristiriita, joka harvoin on saatu ratkaistua: muka satunnaisen materiaalin on pidettävä sisällään tarinan kannalta oleelliset asiat. Oli siinä sitten järkeä hahmojen toiminnan kannalta tai ei. Paljon pahempana syntinä tarinoissa ei ole mitään koukkua, kun jäntevä tarinankerronta ja kiinnostavat hahmot jäävät unholaan.

Myös V/H/S syyllistyy näihin asioihin. Antologiaelokuvien tapaan taso vaihtelee hurjasti, tässä tapauksessa umpisurkeasta kohtuullisen toimivaan. Lähes kaksituntinen ja kuusi tarinaa sisältävä kokonaisuus kallistuu liian usein tylsyyden ja itsetarkoituksellisuuden puolelle, eikä edes halpa säikyttely ja veren roiskiminen riitä pitämään mielenkiintoa yllä.

Adam Wingardin (You’re Next) ohjaamassa kehyskertomuksessa joukko huligaaneja saa tehtäväkseen hakea hylätystä talosta vhs-nauhan. Nauhaa etsiessään he löytävät televisioseinän eteen kuolleen vanhan miehen. Yksi kerrallaan nuoret käyvät huoneessa olevia nauhoja läpi, ja nämä nauhat muodostavat elokuvan tarinat. Kehyskertomus toimii ainoastaan aasinsiltana nauhasta toiseen eikä niinkään itsenäisenä tarinana.

Pohjanoteeraus on Ti Westin Second Honeymoon, joka perustuu pelkästään viimeisessä kuvassa paljastettavaan käänteeseen, joka ei riitä oikeuttamaan sitä ennen nähtyä tarinantapaista. Minuuttikaupalla tylsääkin tylsempää häämatkakuvaa vailla kiinnostavaa dialogia tai tunnelmaa. Episodissa on kutkuttava idea kuvaajien salakuvaamisesta heidän omalla kamerallaan, mutta tämä jää irralliseksi kohtaukseksi.

Parasta antia taasen edustaa pelkästään Skype-keskustelun kautta kuvattu Joe Swanbergin The Sick Thing That Happened to Emily When She Was Younger, jossa etäsuhteessa elävän pariskunnan toinen osapuoli alkaa nähdä harhoja. Se on yksinkertaisesti hyvä lyhytelokuva, joka onnistuu lyhyessä ajassa kertomaan paljon ja jossa toteutustavasta on selkeää hyötyä lopputulokselle.

Antologian muut episodit sijoittuvat näiden välille. David Brucknerin Amateur Nightissä kamera on upotettu päähenkilön silmälaseihin, mikä on mielenkiintoinen lähestymistapa itsessään, mutta itse ennalta arvattavalle tarinalle asiasta ei ole mitään hyötyä. Glenn McQuaidin Tuesday the 17th taas on nimensä mukaisesti slasher-tarina, jossa on tuore lähestymistapa genreen. Kiinnostavaksi tarinaksi tätä ideaa ei ole saatu taottua. Radio Silence -kollektiivin kummitustalotarina 10/31/98 olisi lyhyempänä varmasti hauska tilannekuvaus pieleen menneestä Halloweenista.

Nousussa olevien kauhutekijöiden V/H/S on kokonaisuutena raskas kokemus, vähemmän kuin osiensa summa. Erikseen nähtyinä useimmille episodeille luultavasti antaisi enemmän anteeksi, vaikka useimmissa niissä on perustavanlaatuisia puutteita. Putkeen nähtynä myös toteutustavan rajoittunut käyttö korostuu melkoisesti.