valtikka kotikatsomo

Valtikka on laatutuote, mutta elokuvana niin kovin väritön, ettei se millään erotu samankaltaisten, älyllissävytteisten ja niin sanottujen sankariroistojen inhimillisyyttä korostavien jännityselokuvien joukosta.

Elokuva seuraa maltillisen ja herrasmiesmäisen konkarivarkaan Nick Wellsin (Robert De Niro) viimeistä suurta keikkaa. Sen jälkeen hänellä on aikomuksenaan karistaa laittomassa bisneksessä likaantuneet kenkänsä mudasta ja keskittyä hoivaamaan naistaan sekä menestyvää jazzklubiaan Montrealissa.

Kollega Max (Marlon Brando) tarjoaa keikkaa, josta ei voi kieltäytyä. Montrealin kaupungin tullivarastoon on eksynyt salakuljetuksessa kultainen valtikka, joka on Ranskan kansallisaarre. Potti on kova ja reitin pitäisi olla helppo. Hankaluuksia on kuitenkin tiedossa nuoren ja arvaamattoman rikoskumppanin, Jackie Tellerin (Edward Norton) ilmaantuessa kuvioihin.

Tasapaksulla elokuvalla on hetkensä. Se on puhtaasti näyttelijöiden ansiota, sillä juoni ei tarjoa mitään uutta. Päinvastoin se toistaa kaltaistensa elokuvien kliseitä. On konkarin ja keltanokan yhteentörmäys. On pahaan valintatilanteeseen joutuminen, kun vastakkain ovat nainen ja keikka.

Nortonin roolihahmo on loistava imitoidessaan autistia. De Niro on vakuuttava kypsänä, hieman elähtäneenä gangsterina. Brando loihtii koko mahtipontisella olemuksellaan tiukan mafiapapan, joka hiipuu loppua kohden, mutta siitä voi syyttää vain käsikirjoitusta. Kaartin ainoa kaunotar, Angela Bassett, jää lattean vaimokkeen osassaan valitettavasti varjoon. Hänen ja De Niron välillä ei kipinöi.