Valkokankaan lemmikit kotikatsomo

Edes hetkisen kuluttaminen Valkokankaan lemmikit -elokuvan parissa tuntuu turhauttavalta, sillä jokainen hetki on loppujen lopuksi oikeasti arvokas ja tämä on vain huono elokuva siskoksista. Toinen sisaruksista on tuittuileva elokuvatähti Gwen (Catherine Zeta-Jones) ja toinen hänen kiltti assistenttinsa Kiki, joka on laihduttanut à la Ruma ankanpoikanen. Billy Crystalin esittämän lehdistöagentin tehtävänä taas on järjestää suuri pressitapahtuma Gwenin ja tämän ex-miehen (John Cusack) uuden elokuvan markkinoimiseksi, mutta pariskunta ei ole puheväleissä. Asiaa ei yhtään auta se, että Kikille (Julia Roberts) kehittyy vispilänkauppaa siskonsa ex-miehen kanssa. Tämä viimeksi mainittu asia on siis tämän elokuvan "romanttinen sisältö", mutta sen tunnelmassa ei ole mitään lämpöä tai partnereiden välistä värinää. Siitä tulee lähinnä mieleen pikkutyttöjen barbileikit, joissa joku sanoo: "Tää menis nyt tänne sohvan taakse ja sit ne niinku pussais", ja sitten kuuluu kolinaa, kun muovi koskettaa muovia. Muilta osiltaan Valkokankaan lemmikit yrittää olla satiiri elokuvamaailman kuvioista, mutta siinäkin se epäonnistuu pahan kerran. Missäköhän ohjaaja on ollut, kun tätä elokuvaa kuvattiin?

Onnistunut kokkaaminen alkaa aina ensiluokkaisista raaka-aineista, mutta se ei riitä: raaka-aineita pitää käsitellä oikein, jotta ne pääsisivät oikeuksiinsa. Valkokankaan lemmikit on hyvä esimerkki siitä kuinka Hollywoodin A-listan suosittu näyttelijä Julia Roberts menee väärän kokin keitoksessa hukkaan kuin mikrossa käytetty hanhenmaksapallero kumipizzan koristeena. Tämä Billy Crystalin ja Peter Tolanin käsikirjoittama "romanttinen Hollywood-satiiri" on täysin hampaaton, sieluton ja ohut räpellys, jossa ei edes oikeasti kehdata kritisoida Hollywoodia. Katsoja lähinnä kiusaantuu siitä kömpelöstä tavasta, jolla tekijät loppujen lopuksi vain osoittavat olevansa pelkkiä munattomia hännystelijöitä tai loisia unelmatehtaan napanöyhdässä.

Elokuvan huumori on selkäpiitä puistattavan ankeaa ja tuo lähinnä mieleen stand-up-esityksistä tutun puujalkavitsityylin pahimmillaan. Joskus on mielenkiintoista huomata, kuinka koomikko voi paljastaa oman takakireytensä yrittämällä esiintyä korostetun "uskalletuissa" kohtauksissa jotenkin muka "itseironisessa" valossa. Billy Crystalin omahyväinen huomionkipeys saavuttaa kliimaksinsa kohdassa, jossa koira nuolee häntä "juuri oikeista paikoista". Crystalin naamalla on siinä tilanteessa sellainen ilme kuin voi olla vain epäsuositulla lapsella, joka kuvittelee pääsevänsä jonkin kerhon jäseneksi syömällä pieniä kiviä ja juomalla kuravettä päälle.

On selvää, ettei tällaisella nousukasmaisella nuoleskeluasenteella voi tehdä mitään kovin perustavanlaatuista parodiaa. Ainakin Crystal näyttää selvästi haluavan, että hänellä olisi jatkossakin hyviä tuttuja Hollywoodissa ja "huvittavia" ice-breakereita kerrottavaksi Oscar-gaalan jatkoilla. On varmaan valtavan kivaa, kun voi sanoa, että "Julia" ja "Catherine", mutta kyllä elämä on helpompaa, kun ei tarvitse mennä moisiin juhliin.

- Ja olikohan tämä kateellisen panettelua? En suostu myöntämään.