Uusi ihminen kotikatsomo

Klaus Härö tekee ihania elokuvia. Kauniita, pehmeitä ja laadukkaita tarinoita, jotka kertovat lähihistoriassa eläneistä sympaattisista ihmisistä. Uusi ihminen (2007) on kaikkea tätä, mutta näkymättömästä Elinastakin saa paremman otteen kuin viimeisimmän tuotoksen kalpeista tytönruipeloista.

Alussa nuori Gertrud (Julia Högberg) raahataan pikkulapsia pullistelevasta köyhästä kotitorpasta Odenslundin työkotiin. Siellä voimakasluonteinen tyttö tutustuu kohtalotovereihinsa, joiden henkinen ja fyysinen terveys on luokiteltu poikkeavaksi. Hyväuskoinen Gertrud päättää järjestää itsensä pois ahdistavasta työkodista, mutta ainoa sallittu keino poistumiseen on suostua vapaaehtoisesti steriloitavaksi.

Valkokangas ja televisioruutu sijaitsevat aina suunnilleen samalla etäisyydellä katsojasta, elokuvasta riippumatta. Miksi jotkut tuotokset sitten tuntuvat jäävän etäisemmäksi kuin toiset? Uudessa ihmisessä etäisyyden muodostavat kaksi seikkaa: teeman kontekstin puuttuminen ja juonen persoonattomuus. Sairaiden, vajaa-älyisten ja köyhien tyttöjen sulkeminen työkotiin oli elokuvan perusteella 1950-luvun Ruotsissa varsin yleistä. Yhteiskunnan hylkiöiden sikiäminen edelleen estettiin sterilisoimalla työkodin asukkaat, jotta kansakunnasta kehittyisi keskiarvoisesti parempi, uusi ihminen. Kyseisiä pakkotoimenpiteitä ei kuitenkaan selitetä kertaakaan ymmärrettävästi, vaikka tilaisuuksia siihen tarjoutuukin.

Persoonansa käsikirjoitus hukkaa siinä vaiheessa, kun tajuaa tuijottavansa kotimaista toisintoa James Mangoldin mielisairaaladraamasta Vuosi nuoruudestani (1999). Elokuvat eroavat toisistaan toki teemaltaan, sanomaltaan ja ympäristöltään, mutta hahmogalleria ja tilanteet ovat hetkittäin lähes identtisiä. Esimerkkinä kohtaus, jossa potilaat hiipivät yön hämärissä johtavan lääkärin toimistoon ja lukevat ääneen omia sairaskertomuksiaan. Kiusallista.

Uuden ihmisen parasta antia on ilmeikäs päähenkilö Gertrud, joka sinnikkäästi toimii yhteisön hyväksi paremman aatteen puolesta. Härön elokuville tyypillinen herkkyys ja aneeminen visuaalisuus ovat kauniita, vaikka hieman lihaa ja verta elokuva kyllä kaipaisi. Laatuelokuvan oloinen Uusi ihminen laittaa miettimään, tarkoittaako elokuvan kansainväliseen mittaan kasvaminen samalla sen laimenemista ennalta arvattavaksi perusdraamaksi?

Klaus Härö on joka tapauksessa hieno ohjaaja. Toivottavasti seuraavaa elokuvaa katsellessa ei tarvitse laskeutua muutamaa penkkiriviä lähemmäksi valkokangasta saadakseen otteen henkilöistä. Uuden ihmisen tapauksessa sohvan siirtäminen lähemmäs ruutua ei ainakaan auttanut.