Upside Down kotikatsomo

Argentiinalaisen Juan Solanasin ohjaama ja käsikirjoittama Upside Down on niitä elokuvia, joissa sympaattinen konsepti jää puolitiehen ja hyvät ideat eivät puhkea kukkaan alkeellisen kömpelön käsikirjoituksen rikkaruohojen keskellä. Teos jää yhdentekevän heppoiseksi hötöksi, päältä kauniiksi kakuksi, joka näyttää vielä lautasella herkulliselta mutta kermakuorrutuksen alla ei olekaan juuri mitään.

Upside Downin peruslähtökohtana on maailma, jossa on kaksi vastakkain olevaa maailmaa, joissa ovat vastakkaiset painovoimat. Ne ovat kuin kaksi pyramidia, jotka ovat kärjistään kiinni toisissaan. Kummassakin maailmassa asuu ihmisiä. Ylämaailmassa asuvat rikkaat ja hyvinvoivat ihmiset ja alamaailmassa köyhälistö, jonka elanto on riippuvainen ylämaailman rikkaiden jättämistä murusista. Maailmoja yhdistää ahne Transworld-suuryritys, joka toimii ainoana yhdyskäytävänä yläpuolen eliitin ja alapuolen köyhien välillä.

Näitä kahta maailmaa perustellaan pitkästi ja täysin tarpeettomasti, kun elokuvan alun kertojanääni jorisee näennäisfysikaalisista laeista, joihin tämä ilmiö muka perustuu. Moisilla ei ole mitään väliä, sillä mikään tieteiselokuva Upside Down ei ole, vaan romanttisen fantasian kaapuun puettu yhteiskunnallinen allegoria. Luonnonlait ja näennäiset tieteelliset selitykset eivät kiinnosta. Kertojanääni on muutenkin tarpeeton, koska samat asiat voisi näyttää visuaalisesti.

Upside Downin maailmat ovat alleviivaavia vertauskuvia rikkaasta eliitistä ja köyhästä työväestöstä, jotka elävät eri maailmoissa ja joita yhdistää toisiinsa vain riiston välikappale, härski suuryritys. Muuta kontaktia eri luokkien välillä ei ole. Ylämaailman nuori Eden (Kirsten Dunst) ja alamaailman Adam (Jim Sturgess) tutustuvat kuitenkin teineinä, mutta menettävät onnettomuuden takia yhteyden toisiinsa vuosiksi. Aikuisiällä Adam näkee Eevan, ei kun siis Edenin olevan töissä Transworldissa. Hän soluttautuu sinne töihin päästäkseen ylämaailmaan ja voidakseen saada rakkaansa omakseen.

Aatami ja Eeva, Romeo ja Julia – tätä on pyöritelty ennenkin, ja samaa arkkityyppiä voi soveltaa edelleen mainiosti, mutta se edellyttää minimissään sitä, että pääparin välillä on kemiaa. Dunst ja Sturgess ovat kauniita ja komeita, mutta heidän välillään ei kuitenkaan syty eikä kipinöi, ei sitten yhtään. Lisäksi elokuvan käsikirjoitus on aivan liian hiomaton ja tarinan rytmitys pielessä. Alun pitkähkön pohjustuksen jälkeen juonenpätkiä kurotaan umpeen miten sattuu. Varsinkin loppu vetää mutkat todella suoriksi, unohtaa kaikki aikaisemmin esiin tulleet ongelmat ja heittää kehiin sokerikuorrutetun finaalin, jossa ongelmat katoavat kuin taikasauvan heilautuksella.

Elokuvan ehdottomasti parasta antia on luonnenäyttelijä Timothy Spallin sivurooli Transworldin jo vanhempana työntekijänä, joka osaa nauttia elämästä ja jolla on sympatiaa alamaailman asukillekin. Spallin hahmolle käy kuten vanhentuville työntekijöille nykypäivänä usein käy yritysmaailman saneerauksissa, ja karismaattisen Spallin henkilöhahmossa on pääparia enemmän syvyyttä ja aitoutta.

Teos on visuaalisesti todella hieno ja kahden ylösalaisin olevan vastakkaisen maailman kuvaus näyttää varsinkin bluraylla upealta. Visuaalisuus ei kuitenkaan riitä, kuten eivät myöskään Solanasin hyvät ideat omintakeisesta maailmastaan. Sääli, sillä vaikka ohjaajan ote on naiivi, se on myös aidon idealistinen, eikä romanttista puhdassydämisyyttä tule väheksyä aikakautena, jolloin monet samantapaiset tarinat ovat kyynisen laskelmoivia ja markkinointikomiteoiden käsikirjoittamia hittituotteita. Elokuva jää silti kömpelöksi raakileeksi ja hukkaa suurimman osan vahvasta potentiaalistaan.