Turkkilainen namu kotikatsomo

Hollantilaisohjaaja Paul Verhoeven on tunnettu visuaalisesti varsin rohkeista ratkaisuista, joissa paljasta pintaa ei säästellä. Verhoevenin varhaisimpiin hollanninkielisiin ohjauksiin kuuluvan Turkkilaisen namun kuvakerronta on räväkkää jopa ohjaajan omalla mittapuulla. Elokuva alkaa otoksella munasillaan makoilevasta ja itsetyydytyksen aloittavasta Rutger Hauerista ja jatkuu pehmopornoelokuvaa muistuttavalla panomontaasilla, jossa Hauerin esittämä kuvanveistäjä Eric ottaa ja jättää naisia yksi toisensa perään.

Ericillä on kuitenkin käytökseensä syy, ja miehen seksiodysseia ei muistuta niinkään nautinnon tavoittelua kuin lähes itsetuhoista käytöstä ja raastavien murheiden hukuttamista lihan iloihin. Verhoevenin tyyliä on toisinaan kritisoitu turhankin skandaali- ja shokkihakuiseksi ja alastomuutta itsetarkoitukselliseksi, mutta moinen kritiikki on turhaa, sillä Turkkilaisen namun alastomuus on taiteellisesti täysin perusteltua ja henkilöhahmojen luonnetta kuvastavaa. Päähenkilöt ovat paljaita ja haavoittuvaisia myös henkisesti, eivät vain fyysisesti.

Jan Wolkersin romaaniin perustuva Turkkilainen namu on ensisijaisesti tragedia, raastava rakkausdraama Ericistä ja hänen nuoresta morsiamestaan Olgasta (Monique van de Ven), joiden välinen vetovoima on niin rajua ja tunteet niin väkeviä, että ne eivät voi olla satuttamatta. Riidat paisuvat usein kriiseiksi, kunnes taas laukeavat samalla kun päähenkilötkin laukeavat.

Suhde ei ole kuitenkaan pelkkää seksiä vaan aitoa, syvää rakkautta, joka ei vain sellaisenaan aina välttämättä riitä. Tarinan lopussa erityisesti Eric sisäistää pyyteettömämmän rakkauden ja toisesta välittämiseen liittyvän suloisen katkeruuden. Rutger Hauerin roolisuoritus Ericinä on hätkähdyttävän hyvä. Hauerhan on aina ollut pätevä draamanäyttelijä, mutta nykykatsoja on tottunut näkemään hänet pitkälti action-rooleissa ja turhan useassa B-elokuvassa, joten miehen todelliset kyvyt ovat saattaneet jäädä välillä pimentoon.

Verhoeven kertoo tarinan osittain takautumien kautta ja osittain suorana, mikä on juonen intensiteetin ja henkilöhahmojen esillepanon kannalta paras ratkaisu. Myös realistista ajankuvaa sekä idealistista ajan henkeä on hyödynnetty hyvin ja ne syventävät päähenkilöiden persoonia.

Monitahoinen, väkevästi tulkittu teos sai aikoinaan puolelleen sekä yleisön että kriitikot. Turkkilainen namu on edelleen yksi parhaiten menestyneimmistä hollantilaisista elokuvista ja se oli aikanaan ehdolla parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-kategoriassa. Ericin ja Olgan välinen suhde on Alankomaissa saavuttanut klassikkoaseman, sillä hollantilaiset valitsivat äänestyksessä Turkkilaisen namun viime vuosisadan parhaaksi hollantilaiseksi elokuvaksi.

Parhaimmuus on tietysti katsojan silmässä, mutta huomattavan laadukasta elokuvataidetta teos joka tapauksessa on. Verhoeven olisi saanut urallaan ohjata useampia Turkkilaisia namuja äidinkielellään ja jättää Showgirlsien tapaiset Hollywood-kalkkunat tekemättä.