To Rome with Love kotikatsomo

Ohjaajakonkari Woody Allenin uusi tuleminen 2000-luvulla on suoraan verrannollinen hänen poistumiseensa mukavuusalueeltaan New Yorkista. Lontoossa kuvattu Match Point (2005), Espanjan lämpöön sijoittuva Vicky Cristina Barcelona (2008) ja rakkauden kaupungin kujille johdatteleva Midnight in Paris (2011) osoittivat, ettei Allen ole menettänyt omaleimaista tyyliään yhdistellä vinksahtaneita henkilöhahmoja, mutkikkaita lemmenkiemuroita ja tunnelmallista kaupunkikuvitusta.

Allenin tuorein elokuva To Rome with Love enteilee kuitenkin ohjaajan Euroopan valloituksen päättymistä. Elokuva ei yllä samalle tasolle sitä edeltäneiden ohjaustöiden kanssa. Kokonaisuus vaikuttaa siltä kuin Allen olisi leikannut vanhat elokuvansa silpuksi ja liimannut ne sitten hätäisesti uudelleen yhteen. Elokuva ei anna eikä oivalla mitään uutta. Huumori on kierrätettyä, henkilöhahmot suppeita ja samat dialogit on kuultu monesti ennenkin.

Elokuva on toki ajoittain viihdyttävä ja henkilöhahmojen neuroottisuus jaksaa välillä jopa naurattaa. Juoni muodostuu neljästä erillisestä tarinasta, joille kaikille on yhteistä henkilöhahmojen väärinkäsitykset rakkauselämässä, henkinen kasvu ja lopuksi oikean ratkaisun oivaltaminen. Käsikirjoitus on tyypillistä Allenia, mutta ohjaustyö tuntuu jäävän vaille kunnianhimoa.

Näyttelijävalinnat ovat menneet vähän liiankin nappiin. Penélope Cruz on suorasukainen vamppi, Alec Baldwin kuuluisa arkkitehti, Ellen Page viettelevä älykkö ja Jesse Eisenberg nörtti, joka hullaantuu edellä mainittuun. Allen itse osoittaa jälleen kerran itseironiaa esittämällä eläkkeelle jäänyttä oopperaohjaajaa, jolle eläke merkitsee kuolemaa. Hän toistelee, kuinka hänen suurin tuotoksensa on vielä tekemättä ja miten hän on aina ollut edellä aikaansa. Hahmot eivät pääse yllättämään. Ne ovat juuri sitä, miltä päällepäin näyttävätkin.

Ikuisen kaupungin tarjoamat puitteet ovat huikeat ja elokuvan parasta antia onkin juuri miljöökuvaus. Piazza di Spagnan espanjalaiset portaat, Colosseum ja Sikstuksen kappeli ovat ehkä kliseitä, mutta vaikuttavia sellaisia. Allen olisi voinut hyödyntää tätä ainutlaatuista ympäristöä vieläkin enemmän ja paremmin.

Olivatpa Allenin elokuvat sitten hyviä tai huonoja, ne ovat aina hänen näköisiään. To Rome with Love ei ole Allenin elokuvaksi edes keskinkertainen, mutta romanttiseksi komediaksi se on raikas ja erilainen. Siirappikuorrutusta tökitään sarkastisin piikein ja ihmissuhteiden ylianalysoinnin välissä ehditään kritisoida myös nykymaailman menoa.