Thief – Suurkaupungin lait kotikatsomo

Thief – Suurkaupungin lait oli mainosten ja television parissa hartaasti hampaansa katkoneen Michael Mannin ensimmäinen pitkä elokuva. Verrattuna ohjaajan myöhempiin teoksiin esikoinen oli vielä tyyliltään ja sisällöltään hetkittäin jopa kömpelöhkö tutkielma, jossa kuitenkin parhaimmillaan poikkeuksellisen väkevä visuaalinen taju näkyy vahvoina vetoina lupauksina tulevasta.

Mannin esikoisohjaus on ennen kaikkea mielenkiintoinen rajapyykkifilmi kahden omaleimaisen vuosikymmenen välillä amerikkalaisessa elokuvassa. Se kertoo sinänsä kliseisen tarinan rikollisesta yksityisyrittäjästä, joka tavoittelee poispääsyä kuluttavista kuvioista kohti turvallista porvarillista perhe-elämää ajautuen kuitenkin kohtalokkaaseen työsopimukseen mafian kanssa. Tyyliteltyjen kuvien taustalla sykkivä yhteiskuntakriittinen pohjavire sekoittuu 80-lukulaiseen urbaanin estetiikkaan (itse asiassa rakentaen sitä) ja koneelliseen kolkkoa liikettä korostavaan äänimaailmaan Tangerine Dreamin tahdittamana.

Uransa huippuaikaa elänyt James Caan taiteilee pääosassa härskisti ylinäyttelemisen harmaalla alueella suppean kolmen hengen murtoammattilaisporukan nokkamiehenä. Trion keskinäiset suhteet avautuvat lähes pelkästään toiminnan eli raavaan työn tekemisen kautta. Tiimityön täydellinen sujuvuus sekä järkkymätön keskinäinen luottamus rakentuvat pikkutarkasti ja realistisesti kuvatuissa murtojaksoissa, joissa kaupungin pimeän puolen käsityöläisten ammattiylpeys saa kenties tyylikkäimmän veisuunsa koskaan filmillä. Hyvänä vertailukohtana myös ohjaajan myöhempi merkkiteos Heat (1995), jossa esikoiselokuvan teemoja jalostettiin ylitsepursuavan eeppiseen mittaan.

Puhutteleva on etenkin hypnoottinen kohtaus, jossa Caanin päähenkilö pistää tupakaksi astetta hikisemmän murtourakan jälkeen ihaillen kättensä työn jälkeä suorastaan säteillen omanarvontuntoa. Samalla kristallisoituu viimeisestä keikasta haaveilevan totaalisen työnarkomaanin porvarillisen unelman surullinen lapsenuskoisuus. Roolit aviomiehenä ja perheenisänä ovat kuin hourekuvia jostain toisesta maailmasta.

Yksityisyrittänyttä kuitenkin aina laitetaan loppujen lopuksi. Kauniista korupuheista huolimatta. Sen suuremmitta huolitta juonen paljastamisesta eksistentialistisen tarinan karu päätös on vääjäämättömän selvä. Kaupungit on tehty suurille koneistoille, joissa yksi kapinoiva ratas voi aiheuttaa korkeintaan hetkellisen ja paikallisen toimintahäiriön, kun kohta kone on taas korjattu tai uusi asennettu tilalle. Yksityisyrittäjä on nollattu sekä ihmisenä että ammattilaisena. Eikä mikään ole muuttunut. Koneisto jauhaa.

Jo Thief muistuttaa, miten Mannilla on ihmeellinen taikapölyinen taito loihtia kuviinsa outoja ja kouristavia jännitteitä sinne, missä niitä ei yleensä odottaisi olevan. Esteettisesti äärimmilleen viritetyn kaaripyssyn lisäksi myös dialogeihin on pingotettu pelottavaa kovuutta, katkeruutta, epäilyä ja räjähtävää uhkaa. Nämä piirteet jalostuivat viisi vuotta myöhemmin mestariteoksen mittoihin trillerin kaapuun puetussa taideteoksessa nimeltä Manhunter (1986).