The Undoing kotikatsomo

Kaikesta stereotypiamarinasta huolimatta Disneyn parempaa tuotantoa on helppo arvostaa. Siinä sentään pelataan avoimin kortein. HBO:n uutuussarjan The Undoingin tapaisissa laiskasti kirjoitetuissa jännäreissä usein, liian usein, turvaudutaan käänteiseen disney-efektiin. Degeneroidaan ihmiset eläimien tasolle ja hupsista päästään kätevästi eroon kaikista älyllisistä tunneulottuvuuksista, kuten syyllisyys, kateus tai häpeä, joiden uskottava ja looginen käsittely vaatisi enemmän ponnisteluja.

On mielekkäämpää seurata puhuvia, nerokkaita eläimiä kuin tunnekuolleita, typeriä ihmisiä. Tarinantekijät kenties uskottelevat itselleen, että psykopaatit, sosiopaatit ja narsissit kuvastavat paremmin todellisuutta. Voi hyvin niin ollakin, mutta kun ollaan värkkäämässä kognitiivisluonteista viihdettä, pitäisi kognitiopuoltakin jaksaa työstää.

The Undoing perustuu Jean Hanff Korelitzin suomentamattomaan kirjaan You Should Have Known (2014). Suomeksi Korelitzilta on ilmestynyt vain yksi teos (Valkoinen ruusu, 2006). Leffaksi hänen teoksensa on päätynyt jo aikaisemmin. Edellisen opuksen pohjalta tehty Admission (2013) liihotteli meillä suoraan kotitallenteisiin. Hieman yllättävää, että korkean profiilin sarjakaan ei innosta kirjojen kääntämiseen Suomessa.

Undoingin juonesta voinee valottaa sen verran, että tapahtuu henkirikos, jonka uhriin sarjan hahmoilla on eriasteisia kytkentöjä. Poliisit ovat tietysti tyhmiä kuin pässit ja toimivat lähinnä aukkojen täytteinä ja rautalankakertaajina. Esikatselussa olivat kuusiosaisen sarjan jaksot 1–5.

Sarjan ohjannut tanskalainen Susanne Bier on saavuttanut parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin (Kosto, 2010). Hän iski selvästi oikeaan saumaan edellisessä Bird Box -leffassaan. Vaikka siinäkään tarina ja juoni eivät olleet kummoisia, niin silti rytmi oli tiukempaa. Nyt Undoingissa liu'utaan latteaa päätöstä kohti loputtomassa alamäessä. Hyvä esimerkki ovat oikeustalon ulkokohtaukset. Näissä kuvissa pitäisi olla vimmaista intensiteettiä, koska kyse on sentään elämästä ja kuolemasta. Sen sijaan kohtaukset säteilevät sähköä saman verran kuin turvepökäle. Mitään yllätyksiä tai koukkuja ei ole, koska juonikuvio on niin puuduttavan lattea.

Pari vuotta aikaisemmin ilmestyi samassa kimmakirtsigenressä (chick lit, älykkäät naiset riesanaan hölmöt miehet) Gillian Flynnin oiva Gone Girl, jonka David Fincher ohjasi kelpo elokuvaksi. Fincherilla oli käytössään sähäkämpi tarina sekä vähemmän aikaa kulutettavaksi. Ehkä tästäkin olisi voinut saada toimivamman parituntisena.

Sarjan taustalla ovat häärineet David Kelley (konsepti, käsikirjoitus) ja Nicole Kidman (tuottaja, näyttelijä) toisessa yhteistyöprojektissaan Big Little Liesin jälkeen. Undoingissa he ovat jonkin verran kyenneet paikkaamaan alkuperäistarinaa. Nimi on oivaltavasti vaihdettu moniselitteisemmäksi ja nyt kirjakin on julkaistu sarjan nimellä uusintapainoksena. Äitihahmo ei ole enää niin epäuskottava, vaikka laput ovat vieläkin liikaa silmillä. Hämmentävän laimea roolivalinta silti Kidmanilta.

Iskää esittää Hugh Grant, jolla varmasti olisi kykyä moni-ilmeisempään ilmaisuun, mutta kässäri ei siihen mahdollisuuksia tarjoa. Vanha herra Donald Sutherland tekee ryhdikkäimmän suorituksen ja hänestä henkii edelleen ylvästä karismaa.