The Texas Chain Saw Massacre kotikatsomo

Modernin kauhuelokuvan voi sanoa syntyneen 1970-luvulla. Kauhuelokuvalla on toki pitkä, aina elokuvan alkuhämäriin yltävä menneisyytensä ja 1920- ja 1930-luvulla kauhulla oli vankka asema useine aikakautensa klassikkoteoksineen. Studiokaudella kauhu kuitenkin vähitellen siirtyi b-tuotantoihin ja renessanssin lajityyppi koki uuden Hollywoodin myötä 1970-luvulla. Vuosikymmen oli modernille elokuvalle monella tapaa merkityksellinen, mutta lajityypeistä kauhua 70-luku on määrittänyt kenties eniten.

Vuoden 1968 Night of the Living Deadista ja Rosemaryn painajaisesta lähtenyt kehityskulku oli luonnollisesti paljon velkaa Alfred Hitchcockin klassikoille, joiden arkiset kauhuelementit jalostuivat nuoren ohjaajasukupolven käsissä sellaiseksi, mikä on määrittänyt kauhuelokuvaa viimeisen puolenvuosisadan ajan.

Yksi monella tapaa maineikkaimmista aikakauden kauhuteoksista oli Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Masscare, 1974). Kengännauhabudjetilla tehdyn elokuvan suoraviivainen brutaalius oli ennen näkemätöntä. Graafista väkivallankuvausta oli kauhun saralla toki nähty muun muassa Wes Cravenin elokuvassa The Last House on the Left (1972), ja osaltaan väkivallankuvaus oli elokuvissa laajemminkin suoraviivaistunut Sam Peckinpah'n ja Don Siegelin kaltaisten ohjaajien toimesta.

The Texas Chain Saw Masscaressa kyse ei ollut vain väkivaltaisesta kuvastosta vaan siitä, mihin väkivalta liittyi: ihmisiä teurastetaan ja syödään kuten eläimiä. Yhtälö oli siinä määrin häiritsevä, että elokuva joutui pannaan monessa maassa. Hurja maine kiiri teoksen edellä ja Suomessa 1980-luvulla säädetyn videolain puolestapuhujat käyttivät elokuvaa lyömäaseenaan, vaikka harva oli sitä tuolloin täällä edes nähnyt. Sittemmin brutaali maine on laantunut ja elokuvalla on nähty arvonsa yhtenä modernin kauhuelokuvan kulmakivistä.

Suomessa The Texas Chain Saw Masscare oli pitkään mahdollista nähdä vain suttuisena videokopiona kunnes sensuurin aidat viime vuosituhannen lopulla kaatuivat. Sen jälkeen kauhun klassikko on nähty valkokankaalla ja julkaistu tallenteena useampaan kertaan. Tuorein blu-ray-julkaisu perustuu elokuvan restauroituun 4K-versioon, joka nähtiin 40-vuotisjuhlavuonna 2014 Cannesin festivaalilla. Uuden julkaisun kuvan ja äänen laatu tekevät teokselle oikeutta.

Brutaalin maineen alla Hooperin teoksen elokuvalliset ansiot eivät aina ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Kuvalliset ratkaisut yhdessä taiten laadittuun ääniraitaan ovat olleet uraauurtavia yhdessä huolellisen ja yksityiskohtaisen lavastuksen kanssa. Tämä kaikki näkyy ja kuuluu nyt aivan eri tavalla kuin aiemmissa dvd-julkaisuissa, suhruisista vhs-kopioista puhumattakaan.

Tarinallisesti The Texas Chain Saw Masscare on hyvin yksinkertainen. Joukko nuoria joutuu syrjäkylällä vuoron perään outojen paikallisten lahtaamaksi. Konsepti on sittemmin määrittänyt niin teini- kuin syrjäkyläkauhua ja Hooperin elokuvaa on kopioitu ja versioitu hyvinkin suoraan lukemattomia kertoja. Yksi onnistuneimmista perillisistä on ollut kotoinen Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988).

Nykymittapuulla The Texas Chain Saw Masscare on kerronnallisesti verkkainen eikä sen kuvasto ole enää erityisen shokeeraava. Tämä kertoo enemmän audiovisuaalisen kulttuurin muutoksesta kuin elokuvan ja sen tehojen vesittymisestä, sillä elokuvallisesti tarkasteltuna Hooperin teos on kestänyt aikaa hyvin. Sen kuvakerronnalliset ratkaisut ovat edelleen moderneja, mikä osaltaan kertoo tekijöidensä visionäärisyydestä sekä siitä, miten kauhuelokuvissa yhä edelleen nojaudutaan näihin samoihin ratkaisuihin. Kauhuelokuvassa kehitys on perusasioiden osalta ollut liki olematonta ja vuosien saatossa lähinnä vain pintaa on puleerattu verisemmäksi ja mässäilevämmäksi.

Vaikka kerronnan rytmi on nopeutunut ja väkivalta tullut entistäkin graafisemmaksi, on The Texas Chain Saw Masscaren kuuluisin kohtaus, jossa Leatherface nostaa nuoren naisuhrinsa elävänä lihakoukkuun, edelleen pysäyttävä. Tehokkaassa yksinkertaisuudessaan kohtaus on kauhun saralla yhtä ikoninen kuin Psychon (1969) suihkukohtaus.

Hooperin elokuva on niin väkevästi liitetty brutaaliin kauhukuvastoon, että sen komediallinen ulottuvuus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ohjaaja on itsekin asiaa ihmetellyt, sillä elokuvassa makaaberia huumoria ei pidetä mitenkään vakan alla. Voi tietysti olla, että perherituaaleilla ilakointi teurastamisen ja ihmissyönnin yhteydessä ei ainakaan aikanaan edustanut laajemmalti aukeavaa koomisuutta. Tässä suhteessa aika on palvellut elokuvasta tehtäviä tulkintoja, makaaberin perhekomedian ohella elokuvasta rakentuu kiinnostavia teemoja yhteiskuntarakenteiden muutoksesta aina lihansyöntiin ja eläinten kohteluun.

4K-restauroidun elokuvaversion oheen on liitetty blu-ray-julkaisussa rutkasti lisämateriaalia. Olennaisin anti on kahdella reilun tunnin mittaisella dokumentilla Flesh Wounds: Seven Stories of the Saw ja The Shocking Truth, joissa käydään läpi tekijöitä haastattelemalla elokuvan taustoja, tekovaiheita kuin myös sen jatko-osia. Osin anti on samaa kuin viidentoista vuoden takaisen dvd-julkaisun yhteydessä olleessa dokumentissa Family Portrait. Uuden julkaisun muun oheismateriaalin kiinnostavuus on lähinnä triviaalista.