The Salton Sea kotikatsomo

Musta komedia on eräs mehevimmistä elokuvamuodoista, sillä se vaatii käsikirjoittajalta erityistä huolellisuutta tarinan ja sen henkilöiden nyanssikuvauksiin. Keskinkertaisen Numeromurhan (Murder By Numbers, 2002) käsikirjoituksesta vastannut Tony Gayton on kirjoittanut tällä kertaa varsin laadukkaan tarinan, jossa koko ajan pienemmän budjetin elokuviin luisuneen Val Kilmerin jazzmuusikko kokee huumehelvetissä kummia.

Gaytonin käsikirjoituksen rakenne on mielenkiintoinen. Kilmerin Danny Parker soittaa trumpettia, mutta välittää samalla metamfetamiinia ja vetää spiidiä itsekin, jotta paska elämä olisi edes jotenkin kestettävissä. Danny on samaan aikaan myös Tom Van Allen - kytkös, joka selviää elokuvan mittaan. Dannyn vaimo on juuri murhattu. Kiemuraista, eikö? Salton Sea on oiva esimerkki kahdella eri tasolla kulkevasta elokuvasta.

Kilmer on elokuvassa oma seesteinen itsensä, mutta muuten Salton Sea on miehitetty toinen toistaan kummallisimmilla hahmoilla. Arvostettu luonnenäyttelijä Vincent D’Onofrio (mm. Full Metal Jacket ja tv-sarja Law & Order: Criminal Intent) on nenänsä kokalle menettänyt diileri Nalle Puh, joka tykkää rekonstruoida Kennedyn murhaa kyyhkyillä ja radio-ohjattavilla autoilla. Toinen tunnettu sivuosakasvo Glenn Plummer (Speed 1-2) taasen istuu naisensa päällä sängyssä hamuten harppuuna-asetta. Huumeilla on rajuja vaikutuksia niiden käyttäjiin.

Esikoisohjaajan (D.J. Caruso) tekemäksi Salton Sea on visuaalisesti ja kuvakulmiltaan tyylikäs teos, jonka pirstaleisuus vie kuitenkin osan elokuvan potentiaalista. Ehkä spiidin käyttäjien mielenmaailma on juuri tällainen, mutta meille laillisten nautintoaineiden käyttäjille Caruso olisi saanut kohdentaa sanomaansa ns. punaiseksi langaksi. Kaikki kyllä huipentuu lopussa juonellisesti, mutta tuolloin elokuvan puhti on jo poissa, hävinnyt kaukaisuuteen kuin narkkareiden hyvä olo annoksen vaikutuksen loppuessa.