The Mark of Cain kotikatsomo

Yhdysvaltain läheisimmällä liittolaisella Britannialla on ollut lääniä runsaasti vastuullaan Lähi-Idän tuoreissa seikkailuissa eikä ylilyönneiltä ole senkään osalta vältytty. The Mark of Cain on kuvaus brittijoukkueen järjestyksenpidosta eteläirakilaisessa Basrassa muutama kuukausi Saddamin kukistumisen jälkeen vuonna 2003. Kahden aseveljen kuolema ääri-islamilaisten väijytyksessä sai jäljelle jääneet purkamaan turhautunutta raivoaan, ja seurauksia puidaan oikeudessa siviiliin paluun jälkeen. Kaluunaportaan pääasiallinen tarkoitus näissä jälkilöylyissä on pitää huolta rykmentin maineen tahrattomuudesta, oikeudenmukaisuudesta viis. The Mark of Cain onkin brittiläisen Channel 4:n televisiotuotantoa, jonka lähettämistä Britannian armeija vastusti.

Elokuvan alkupuolisko sai nostamaan fiilistä, että nyt olisi jälleen löytynyt merkittävä brittisotafilmi kymmenen vuoden takaisen Bravo Kaksi-Nollan (1998) jälkeen, joka hienon Sean Beanin tähdittämänäkin jäi aikoinaan kaikkialla valitettavan vähälle huomiolle. Puolen tunnin katselun jälkeen The Mark of Cain alkaa kuitenkin junnata paikallaan, eikä siitä ole pitkien sotaelokuvaperinteiden omaavien brittikertomusten ansiokkaaksi jatkajaksi. Elokuvasta ikään kuin loppuu virta kesken kaiken.

The Mark of Cainin nimi tulee Raamatun kohdasta, jossa analysoidaan lähimmäiselle tehtävän pahan seurauksia. Elokuvan ansio on, että se yrittää urhoollisesti kuvata vaikeaa aihetta uhrilampaiksi – tosin omasta syystään – joutuneiden sotilaiden taistelua siviilissä sotaoikeutta ja perhesuhteiden kariutumisia vastaan. Dialogi on kuitenkin lakonista eikä tarina etene. Elokuvan parhaat ansiot ovatkin sen alkupuolen erämaakuvaukset, jotka on onnistuttu kuvaamaan erittäin realistisesti. Helteinen Tunisia käy mainiosti irakilaisesta kaupunkisodasta.

Elokuvan sotilaat ovat aidon oloisia ja näyttelijät tuttuja brittiläisistä televisiosarjoista. He ovat saaneet rooleihinsa aitoa uskottavuutta ja on helppo kuvitella sotilaiden tosielämässäkin olevan vastaavia työväenluokan futisfaneja, joista tarvittaessa löytyy myös jopa periamerikkalaista gung ho -uhoa. The Mark of Cainin kokonaisuus on kuitenkin lattea eikä yrityksistään huolimatta herätä juuri minkäänlaisia tuntemuksia. Aiheesta kiinnostuneille voisi tämän sijaan suositella esim. Tony Blairin entisen mediapäällikön Alastair Campbellin tuoreita muistelmia, niissä sitä parhain päin puettuja Irak-juonitteluja piisaa ja kaikki on median syytä.