The Majestic kotikatsomo

Ohjaaja Frank Darabont (Rita Hayworth - avain pakoon, Vihreä maili) ohjaa nykymittapuun mukaan pitkiä elokuvia, joita kuitenkin mielellään katsoo niiden maanläheisyyden takia. Oikeastaan voisi sanoa, että Darabont ohjaa katsomisen suhteen melko takuuvarmoja elokuvia. Sympaattinen päähenkilö on niissä vaikeuksissa ja pääsee lopulta kurkottamaan onneensa. Darabont onkin 2000-luvun Frank Capra.

Eikä mikään hänen aikaisemmista elokuvistaan todista sitä yhtä konkreettisesti kuin The Majestic, jossa Jim Carreyn esittämä käsikirjoittaja Peter Appleton joutuu 1950-luvun Hollywoodin kommunistivainojen uhriksi, menettää muistinsa ja joutuu Lawton-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa häntä luullaan vuosia aiemmin sodassa menehtyneeksi kaupungin pojaksi. Siinä, missä James Stewart Ihmeellinen on elämä -elokuvassa (1946) hautoo itsemurhaa, yrittää Carrey selvittää omaa kohtaloaan kaupunkilaisten kasvavien epäilysten ristipaineessa. Darabontin tuntien loppu on vähintäänkin tarkkaan mietitty.

The Majestic kuvaa capramaisen idealistisesti amerikkalaisen pikkukaupungin koeteltua, mutta edelleen syvässä elävää optimismia aikana, jolloin yhteisö edelleen suree 62 toiselle maailmansodalle menettämäänsä nuorukaista. Kaupunki on kuin koskematon saareke keskellä muuta yhteiskuntaa, jossa punaisia vihollisia nähtiin kaikkialla. Elokuva tarjoaa Capran vankkumatonta liberaalia idealismia aikana, jolloin Yhdysvaltain oikeisto suunnittelee iskua Irakiin parhaaseen rambotyyliin. Sanomattakin on selvää, että Capran ja Darabontin usko pienen ihmisen mahdollisuuksiin esimerkin avulla on naiivi, mutta tarjolla on toki oltava vaihtoehtoja ja niitä on uskallettava tuoda esiin.

Summa summarum: The Majestic on lämminhenkinen, ylitsepursuavaa ihmisrakkautta esiin tuova komedia, joka ei juuri eroa Darabontin aiemmista elokuvista, vaan on kuin samasta muotista tehty. Elokuvan kantava voima on koomikon elkeensä pikku hiljaa taakseen jättävä Carrey, jonka kiinnostus vakavia rooleja on pelkästään kannatettavaa, ja urallekin edullista. Hän ei vielä ole päässyt loistavan Truman Show:n (1998) tasolle, mutta tahti on silti edelleen kiitettävää. The Majesticissa ei näy jälkeäkään miehen kuminaamaeleistä. Kiitos siitä!