The Libertine kotikatsomo

Rochesterin toinen jaarli John Wilmot (1647–1680) oli oman aikansa lööppien kestosuosikki, turmeltunut libertiini ja entinen sotasankari. Kärkäs satiirikko, kuninkaallisten skandaalien saattelema näytelmäkirjailija ja jälkipolvien ylistämien runojen kirjoittaja eli täysillä ja kuoli nuorena. Tuonen viikate niitti jaarlin vain kolmenkymmenenkolmen vuoden iässä, jolloin kuppa, muut sukupuolitaudit sekä alkoholismi olivat runnelleet hänet tunnistamattomaksi.

Jaarlin dramaattiset vaiheet siirtyivät Stephen Jeffreysin näytelmäksi 1994. Rochesteria esittävään Johnny Deppiin oltiin yhteydessä jo kaksi vuotta myöhemmin, mutta kuvaaminen viivästyi vuosikausiksi. The Libertine ilmestyi viimein vuonna 2004, ja samana vuonna Depp sai Oscar-ehdokkuuden Finding Neverlandista. Ehdokkuuden, palkinnosta puhumattakaan, olisi voinut myöntää myös sille Johnny Deppille, joka nenättömänä, kammottavan arpisena ja puolisokeana laskee itkien alleen nojatuolissa.

Depp kaivaa historiallisen painolastin alta esiin aidon ihmisen. Omat vajavaisuutensa alitajuisesti tiedostava ateistinen kyynikkojaarli on sekoitus uhmakasta vastarannankiiskeä ja alistumista kohtaloon, joka jo näkyy tien päässä. Rochester erottaa elämän kontrastit liian kirkkaasti, ja tylsyttää terävyytensä viinaan, naisiin ja riippuvuuksiin. Edes viettelevimmillään jaarlin turmeltuneisuudessa ei ole aistillisuutta, ei leikittelevää erotiikkaa, ei iloa. On vain raadollinen, illuusioista riisuttu turtumus.

Kolmiodraama jaarlin, jaarlin vaimon Elizabeth Maletin (Rosamund Pike) ja näyttelijätär Elizabeth Barryn (Samantha Morton) välillä on tuskainen jokaiselle osapuolelle, kaikkein eniten itse jaarlille, jolle teatteri edustaa ainoata ylevää arvoa koko elämässä. Sitäkin jaarli pilkkaa rivolla näytelmällään. Irstas dildojen piirileikki karkottaa Rochesterin suurimman tukijan, kuningas Kaarle Toisen (vähäeleisen tyylittelevä John Malkovich).

Esikoisohjaaja Laurence Dunmoren innovatiivisuus ja epätavalliset ratkaisut pitävät elokuvan tiukasti aikakautensa likaisella maanpinnalla, kaukana pastellimaisista historiallisista pukudraamoista ja mahtipontisista patsasteluista. Elokuvan valaistus on toteutettu pääosin kynttilöin, ei perinteisin studiovaloin. Valojen ja varjojen omintakeinen käyttö luo kiehtovan ajankuvan 1600-luvun Lontoosta.

Lähes kaikki The Libertinen otokset on tehty ohjaajan itsensä pitelemällä käsikameralla, jolloin tunnelma on äärimmäisen intiimi. Järeämpää kalustoa ja panoraamakuvia käytetään niukasti ainoastaan teatterikohtauksissa, jolloin rosoisen todellisuuden ja elämää suuremman teatraalisen loiston kontrasti korostuu.

Dunmore ei tyrkytä mustavalkoista käsitystä Rochesterin ja hänen aikalaistensa motiiveista ja luonteenpiirteistä. Moraliteetit, eettiset kysymykset ja lopulliset johtopäätökset on jätetty ihmisten itsensä ajateltavaksi. Libertiinisen periaatteen mukaisesti ylhäältä päin annetut vastaukset kyseenalaistetaan. Ehkä siinä on John Wilmotin todellinen perintö?