The Last Temptation of Christ kotikatsomo

Lapsesta asti raamattuspektaakkeleita katsoneen ja omia kuvakäsikirjoituksiaan piirtäneen Martin Scorsesen uraa on määritellyt hänen suhteensa uskontoon. Nuorena pappisseminaarin keskeyttänyt ja elokuvakouluun päätynyt Scorsese halusi pitkään tehdä elokuvan Jeesuksen elämästä, mistä muodostui yksi hänen unelmaprojekteistaan. Barbara Hersheylta saatu Níkos Kazantzákisin aistivoimainen romaani Viimeinen kiusaus tarjosi pohjan, jolle elokuva Kristuksen viimeinen kiusaus (The Last Temptation of Christ, 1988) kivuliaasti käynnistyneen tuotannon myötä lopulta syntyi.

Puuseppänä toimiva Jeesus (Willem Dafoe) rakentaa ristejä roomalaisille valloittajille, mutta hänen ystävänsä Juudas (Harvey Keitel) haluaisi hänet mukaan väkivaltaiseen vallankumoukseen juutalaisten vapauttamiseksi. Jumalalta saamiensa näkyjen piinaama Jeesus alkaa toteuttaa saamaansa tehtävää, mutta on epävarma, tuleeko se johtamaan kiusaukseen vai vapautukseen.

Kazantzákisin romaanin tavoin Paul Schraderin, Jay Cocksin ja Scorsesen käsikirjoittama elokuva on evankeliumien vaiheiden toistamisen sijaan kiinnostuneempi käsittelemään Jeesuksen kautta kaikkien uskovaisten hengellistä konfliktia ihmisen ruumiillisuuden ja jumalaan uskomisen hengellisyyden välillä. Jeesus esitetään uskossaan häilyvänä ja epätäydellisenä välillä ylistäen sekä kiroten Jumalalta saamiaan näkyjä, jotka voi tulkita myös hänen oman mielensä tuotteeksi. Jeesuksena Dafoe tekee yhden uransa monipuolisimmista ja fyysisimmistä rooleistaan kanavoiden tunnetun uhkaavuutensa lisäksi myös empaattista ja epävarmaa puoltaan.

Kreikankielisen alkuteoksen poeettinen kieli on kääntynyt Scorsesen tuntemaan katujen realismin suuntaan Jeesusta ymmärtämään pyrkivien opetuslapsien puheissa. Juudakselle tarjottujen selitysten kautta kristinuskon opetukset väkivallan sijaan rakkaudella ja ylösnousemuksella saavutettavasta Jumalan valtakunnasta sekä sen sosiaalisesta vastuusta avautuvat myös teologiaa tuntemattomille.

Kristuksen viimeinen kiusaus keskittyy Jeesuksen ja Juudaksen konfliktin ja veljesrakkauden välillä liikkuvaan suhteeseen. Scorsese on kiinnostuneempi siitä kuin Jeesuksen ja Maria Magdaleenan (Hershey) välisestä rakkaudesta, jonka kuvauksessa toistuu hänen elokuvilleen tyypillinen katolinen ajatus naisen roolista joko madonnana tai huorana. Tästä huolimatta Marialla on elokuvassa myös toimijuutta opetuslasten joukoissa, mikä katolisessa uskossa usein kielletään.

Elokuvan inhimillinen sanoma tiivistyy Jeesuksen viimeiseen kiusaukseen, mahdollisuuteen ristillä kuolemisen sijaan elää tavallisen ihmisen elämää, rakastaa ja saada lapsia. Tämän kautta voidaan paremmin ymmärtää ylösnousemuksen merkitystä, miltä osin elokuva kuuluisi oppimateriaaliksi rippikouluihin.

Elokuvan julkaisun aikaan kävi kuitenkin toisin ja siitä tuli kohahduttavan sisältönsä vuoksi kristillisten ryhmien vihan ja aggression kohde lisäten liekkiä ajan kulttuurisotien jakautuneeseen ilmapiiriin. Teoksen kulttuurihistoriallista merkitystä korostavat lisämateriaalit loistavatkin uudessa Blu-ray-julkaisussa poissaolollaan. Hämmentävä on myös lopputekstien jälkeen lisätty tyhjä osuus, jossa toistuvat elokuvan alun ja lopun taustat sekä viimeinen otos Jeesuksesta ristillä.

Elokuvateknisesti Scorsese hyödyntää tavaramerkkejään eli päähenkilön kertojaääntä, sulavia kamera-ajoja, hidastuksia sekä god's eye -perspektiiviä. Otteessaan pitävän kerronnan lisäksi niillä tuodaan ilmi hiljenevän Jumalan läsnäolo samalla tavoin kuin hänen epävirallisen uskontotrilogiansa päättäneessä Silencessa (2016).

Peter Gabrielin uniikit sävellykset hyödyntävät pohjoisafrikkalaisen kansanmusiikin rytmejä ja niistä koostettu albumi Passion voitti Grammy-palkinnon. Musiikki tukee Marokon kylissä ja autiomaassa kuvatun elokuvan antiikin maailman tuntua sekä kulttuurista moninaisuutta paikallisten näyttelijöiden ja tuotantosuunnittelun lisäksi.

Nopeasti ja halvalla kuvatun independent-tuotannon luonne teki elokuvasta skaalaltaan intiimin, jossa historiallinen näkökulma yhdistyy moderniin elokuvailmaisuun. Kasariestetiikkaa on nähtävissä musiikin lisäksi puvustuksessa sekä David Bowien cameoroolisssa Pontius Pilatuksena. Valinta myös tukee Scorsesen tuntemien Hollywoodin eeppisten historiallisten elokuvien tapaa käyttää brittinäyttelijöitä antagonistien rooleissa. Kuunnelkaa tarkasti myös Saatanan ääntä.

Aiemmissa elokuvissaan kristillistä moraalia ja ikonografiaa käyttänyt Scorsese on voinut vihdoin käsitellä niitä suoraan, kuten pysäyttävät kohtaukset Jeesuksen surrealistissävytteisestä matkasta autiomaahaan sekä lopun ristinkannosta Golgatalle osoittavat. Päätöksenä kirkon kellot, värien täyttämä valkokangas sekä katkeava filmi jättävät lopullisuuden tunteen ohjaajan ollessa antanut unelmaprojektilleen kaikkensa. Kristuksen viimeisestä kiusauksesta muodostuu Scorsesen henkilökohtainen uskontunnustus sekä samalla tutkielma kristinuskolle keskeisestä inhimillisyydestä.