The Guest kotikatsomo

Petersonien perheen vanhin poika on juuri kaatunut sodassa, eikä menetyksen aiheuttama suru suinkaan ole ainoa perhettä varjostava murhe. Äiti on sulkenut ulkomaailman ympäriltään ja viettää päivänsä kotona synkkyyteen vaipuneena isän sinnitellessä heikosti tyydyttävässä työssään. Teini-ikäinen Luke on ujo poika, jonka elämää määrittelee julmat koulukiusaajat ja ystävyyssuhteet, jotka hän on luonut internetissä. Perheen tytär Anna on aikuisuuden kynnyksellä kipuillen poikaystävänsä turmiollisessa vaikutuspiirissä ilman tulevaisuudennäkymiä.

Kun eräänä päivänä ovelle koputetaan ja sisään astelee charmikas, komea nuori mies, Petersonien elämä ei enää palaa ennalleen. Tuntematon mies kertoo palvelleensa sodassa rinta rinnan heidän kuolleen poikansa kanssa ja Petersonit tarjoavat tälle majapaikkaa. Hurmaavan vieraan saavuttua kaupungissa alkaa tapahtua.

On alusta alkaen selvää, ettei maantietä jolkottavalla nuorella miehellä ole kaikki kunnossa hänen saapuessaan ventovieraiden ihmisten ovelle. Mystisen henkilön motiivit nostattavat epäilyksiä, mutta yksitellen hän luo luottamuksellisen suhteen jokaisen perheenjäsenen kanssa.

Davidin (Dan Stevens) hahmon olemus on hiottu, laskelmoitu ja uskottava. Stevensin roolisuoritus on kylmiä väreitä nostattavan uskottava. Ystävällisen ja empaattisen miehen kääntöpuoli on kylmäverinen tappaja, minkä paljastuttua tarina kääntyy jännitystä nostattavasta trilleristä puhtaaseen kauhuun ja kytkeytyy taustatarinaltaan myös tieteiselokuvaan.

Annaa näyttelevä Maika Monroe täydentää roolissaan kauhutarinan. Hän on perheensä skeptikko, joka alkaa tutkia Davidin menneisyyttä armeijassa epäilleessään tämän vetoavan olemuksen alla piilevää tarinaa. Vieraan vaarallisen olemuksen todentuminen käynnistää ihmisjahdin, joka kulminoituu osuvasti koulun juhlaa varten rakennettuun halloween-labyrinttiin.

Vahvasti retrovivahteinen tyylittely osuu naulan kantaan. Annan lounasravintolan univormua kantavan hahmon kasarikauhusta tuttu ”final girl” -asetelma on toimiva juonellinen ratkaisu. Trilleriksi elokuva on viihdyttävä, kauhuelokuvana tyydyttävä ja sysimustana komediana hienovarainen. Elokuva on yksinkertaisuudessaan nokkela ja omankaltaisensa, vaikka mukaileekin genrekonventiota.

Ohjaaja Adam Wingardin kädenjälki on nähtävissä indieen kallistuvassa tarinankerronnassa kietoen kutkuttavalla tavalla yhteen parhaat palat elokuvan tapailemista tyylilajeista. Myös elokuvan musiikki ansaitsee maininnan yhtenä tyyliä kannattelevista voimista. Kujeilevan äänimaailman musta huumoripotentiaali on läpitunkeva.