The Driftless Area kotikatsomo

Kliseisyydestään huolimatta aavoissa pelloissa, autoteissä ja periamerikkalaisissa maisemissa on aina jotain viehättävää. Harvemmin kuitenkaan näkee mitään suurempia outoiluja road movien tyylilajissa, äkkiseltään tulevat mieleen ainoastaan David Lynchin Villi sydän (1990) ja Gus Van Santin Matkalla Idahoon (1991). Zachary Sluserin Tom Druryn romaanista sovittama The Driftless Area on mystisellä, melankolisella sävyllä soiva kertomus, jonka ajatukset elämän kiertokulusta, kuolemasta ja pahuudesta eivät kuitenkaan väreile tarpeeksi voimakkaasti. Ne jäävät vain kaikumaan taustalle, ja elokuvan katsottua miettii, oliko näitä ajatuksia lopulta ollenkaan.

Pierre (Anton Yelchin) on mystinen, elämässään ajelehtiva nuori mies, joka päätyy varastamaan pikkurikollisen (John Hawkes) rahasaaliin. Pierre tutustuu vielä omituisempaan, kuin kuoleman rajamailla hortoilevaan naiseen (Zooey Deschanel).

Aluksi tavanomaiselta vaikuttava rikostarinan puiminen saa väistyä tunnelmanluonnin tieltä. Pitkät otokset viipyilevät pelloissa, autoissa ja kasvoissa, ja omituiset repliikit tuntuvat olevan kiinni todellisuudessa vain osittain, unen ja valveen rajalla. Myös hillittyä huumoria löytyy, ja elokuva tuntuukin olevan omituinen sekoitus Coenin veljesten kieroutunutta ironiaa ja Terrence Malickin viipyilevää filosofista luonnolla hekumointia.

Hyvistä lähtökohdista ponnistava elokuva ei kuitenkaan puhkea missään vaiheessa kukkaansa. Se viipyilee maisemissa ja viivyttelee hahmokehitystä niin kauan, että syvemmän siteen syntyminen on enää mahdotonta. Hahmoista ei osaa enää kiinnostua, he ovat pelkkiä synkillä väreillä maalattuja siluetteja, jotka toteuttavat ennalta määrättyä kohtaloaan.

Tarinan edetessä alkaa tulla selväksi, että kyseessä on romaanisovitus. On oletettavaa, että hahmokehitys on syvempää romaanissa, jossa hahmojen sisäiset yksinpuhelut eivät vaikuta teennäisiltä, vaan onnistuvat aidosti syventämään Pierren ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä. Tarina tuntuu suoraan romaanista siirretyltä, eikä se suostu sovittumaan täysin paikalleen.

Tunnelman osalta elokuva kyllä loistaa ajoittain kirkkaastikin. Visuaalisessa ilmaisussa on melankolista kauneutta, luonnon harmonian kuvaus tuo mieleen Malickin Julman maan (1973). Ympäristö on elokuvassa tärkeimmässä osassa, mutta se ei korotu yhdeksi päähenkilöksi, vaan ainoastaan suojakeinoksi, jolla voi peittää hahmojen ohuuden ja tarinan heikkouden. Se ei ole elokuva, vaan osa sitä, ja sen vuoksi elokuva jää kaikkiaan niin keskeneräiseksi. Luonto tuntuu enemmänkin tyylikeinolta, jolla pyritään peittelemään elokuvan tylsyyttä, sillä loppua kohden elokuva muuttuu nimenomaan tylsäksi.

Romaanina oletettavasti paremmin toimiva tarina on kiinnostava kokeilu ja yritys tuoda uutta noirin ja road movien tyylilajeihin, mutta vaisuksi se jää. Sääli, sillä puitteet olisivat tarjonneet mahdollisuudet paljon parempaan tarinaan kuin epämääräisen aavemaisen hahmon haahuilu.