The Dreamers kotikatsomo

Koskematon kauneus (1996) oli Bertoluccin vahva taidonnäyte, joka myös jakoi mielipiteitä. Sama toistuu nyt italialaisveteraanin viimeisimmässä ohjaustyössä, The Dreamers. Nuoren seksuaalisuuden ja alastomuuden kuvaus tulkitaan helposti irstaaksi ja itsetarkoitukselliseksi tirkistelyksi. Siinä missä nuoreen vartaloon kohdistuu pakonomaista seksuaalista himoa, kuvastaa se myös esteettisen kauneuden mittapuuna pidettävää, koskettamisen ulottumattomissa olevaa ideaalia. Yltävätkö Bertoluccin elokuvat seksuaalisen himon ja esteettisyyden kiistanalaiseen leikkauspisteeseen, riippuu katsojasta ja hänen tulkinnastaan.

Nuorten seksuaalisuus kytkeytyy Bertoluccin mainituissa teoksissa pakolliseen aikuistumisriittiin, korostuen erityisesti Dreamersissa. Ulkopuolisen silmissä lasten eroottisilta vaikuttavissa leikeissä ei ole kysymys seksuaalisuudesta tai halusta, vaan itsensä oppimisesta. Leikki muuttuu todeksi vasta biologisen vietin myötä. Dreamersin toisiinsa kietoutuneiden kaksosten, Isabellen ja Theon, leikittely ottaa ensiaskeleensa todellisuuteen, kun heidän kanssaan yhteen muuttanut Matthew rikkoo kaksosten suhteen androgyynisyyden. Matthew’n ja Isabellen välille syntyvä biologinen vietti on väistämätön. Todellisuudesta erkaantuneen ja naiivin kolmikon unelmista käydään mittelö seksuaalisuuden ja sen luomien valta-asetelmien kautta.

Bertoluccin parjaaminen pervoksi tirkistelijäksi on sikäli perusteetonta, että nuorten seksuaalisuus on olennainen osa kerrottua tarinaa ja henkilöhahmojen kehitystä. Toisin on esimerkiksi Larry Clarkin laita. Ken Parkissa nuorten eksplisiittisiä seksikohtauksia on vaikea motivoida edes hyvällä mielikuvituksella elokuvan ja tarinan oleellisiksi elementeiksi. Siinä missä Bertolucci vie nuorten heräävän seksuaalisuuden kautta kerrontaansa eteenpäin, Clark tyytyy tuijottamaan pornografisesti nuorten akteja.

Dreamers on visuaalisesti taiten rakennettu. Yhtä pääosaa esittää muhkea pariisilaisasunto, jossa kolmikko viettää aikaansa Isabellen ja Theon vanhempien lähdettyä maaseudulle kesänviettoon. Kamera-ajoin ja -kulmin luodaan tilalle hallitseva ote, josta irti päästääkseen kolmikon on löydettävä rationaalinen itsensä. Tarkoin asetellussa kylpyhuonekohtauksessa peilit kertovat reaalisen tilan, niin fyysisen kuin psyykkisen. Asetelmaa seuraava rakkauskeskustelu on lopullinen siirros. Matthew on ainoa, joka löytää rationaalisuutensa ja murtautuu vastuulliseen aikuisuuteen: ulos manipulatiivisesta hallinnasta, mikä korostuu elokuvan loppukohtauksessa näyttämönään kuohuvan vuoden 1968 Pariisi.

Sodan jälkeen rauhoittuneen läntisen kulttuurin pehmosukupolvilla on ollut edeltäjiään paremmat mahdollisuudet pöyhkennellä pumpuleissa ja suunnata resurssejaan triviaaliin unelmointiin huudahdellen samalla idealististen uudistusten perään. Haihattelevien älykköjen todellisuuspako ja unelmointi näennäisuudistumisesta vailla tekojen merkityksiä luovat henkisen umpion, jossa realismi tukahtuu ja maailma pysähtyy kuviteltuun ideaalitilaansa. Todellinen uudistuminen edellyttää vanhan näkemistä uusin silmin, kuten Matthew todentaa kommentoidessaan Theon väitettä, että Clapton uudisti sähkökitaran:

"Clapton kytkee kitaran vahvistimeen ja soittaa sitä kuin akustista. Hendrix kytkee kitaran vahvistimeen ja soittaa sitä hampaillaan!"

Dvd-painoksen Making of on tällä kertaa mainospuheiden sijaan todellinen dokumentti elokuvan taustoista ja tekijöistä. BBC:n tuottama 50-minuuttinen Cinema, Sex, Politics – Bertolucci makes "The Dreamers" valottaa elokuvan taustalla olevaa ajankuvaa ja historiallisia tapahtumia. Yhteiskunnallisesta ja historiallisesta näkökulmasta dokumentti avartaakin kiinnostavasti sitä todellisuutta, jota vasten elokuvan tarinamaailma on luotu. Malliesimerkki siitä, minkä lisäarvon dvd on parhaimmillaan tallennemuotona elokuvalle antanut.