The Dead Don't Hurt kotikatsomo

Ohjaamisen puolelle koskettavalla perhedraamalla Falling (2020) siirtynyt monilahjakkuus Viggo Mortensen otti toisen elokuvansa The Dead Don't Hurt (2023) aiheeksi Amerikan lännen valloittajien inhimilliset kokemukset. Toisin kuin genren kliseitä puuduttavuuteen asti toistellut Kevin Costnerin Horizon: An American Saga – Chapter 1 (2024) on Mortensenin myös käsikirjoittama elokuva yksilöiden kokemusta korostavalta ja feministiseltä lähtökohdaltaan rutkasti kiinnostavampi.

Epälineaarista kerrontaa taidokkaasti hyödyntävä ja klassisen lännentarinan uudisraivaajista kertova The Dead Don't Hurt seuraa ranskankielisessä Kanadassa kasvanutta Vivienne Le Coudya (Vicky Krieps). Hän pyrkii yhteiseloon San Franciscossa tapaamansa tanskalaissiirtolaisen Holger Olsenin (Viggo Mortensen) kanssa. Pari asettuu Elk Flatsin kaupunkiin Pohjois-Nevadan takamaille, mutta riehuva sisällissota sekä maanomistajan väkivaltainen poika Weston Jeffriesin (Solly McLeod) asettavat esteitä onnen tielle.

Aiheeseensa enemmän nyansseja takaumien ja Jeanne d’Arc -fantasioiden kautta tuova teos keskittyy Vieviennen kokemukseen. Naisen ranskankieliset ja métis-alkuperäiskansaan juontavat juuret, traaginen isäsuhde sekä alistamisen ja väkivallan kokemukset muokkaavat hänestä puoliaan pitävän ja taipumattoman yksilön. Elokuva ei turhaan ryve naisiin kohdistuvan väkivallan esittämisellä vaan näyttää enemmin sen fyysiset ja henkiset seuraukset. Näkökulma muistuttaa Emma Tammen elokuvasta The Wind (2018), mutta kerrottuna kauhuelementtien sijaan realistisen draaman keinoin.

Naisten taistelut vertautuvatkin ankaruudessaan sodasta selviämiseen. Miehet ovat hyväsydämisen yksinkertaisia kuten Holger tai korruptoituneita kuten isä ja poika Jeffries sekä pormestari Schiller (Danny Huston). Yllättäen iskevä väkivalta ja sen seurauksien käsittely muistuttavat Mortensenin oppi-isän David Cronenbergin lännen-elokuvaa lähentyvästä teoksesta A History of Violence (2005). Mortensenin elokuva taas jättää kerronnallisesti esittämänsä Holgerin hahmon Viviennen tukijaksi ja perinnön vaalijaksi, jonka merkitys aukeaa vasta kehyskertomuksen kautta.

Puitteiltaan tarkkaan rajattu, mutta visuaalisesti 1800-luvun puolivälin aikakaudelle uskollinen elokuva henkii menneen maailman tuntua. Tanskalaisen kuvaaja Marcel Zyskindin tallentamat luontokuvat ovat karuudessaan henkeäsalpaavan kauniita ulottuen aina Nevadan erämaasta äärettömän Tyynenmeren rannoille asti. Mortensenin itse säveltämä musiikki taas tukee visuaalista kerrontaa luontevasti.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Krieps, jonka läsnäolo ja sisäisen maailman ilmentäminen lähes pelkillä eleillä vakuuttaa. Elokuvan lähes ainoana naishahmona, häneen fokusoituva narratiivi tuntuu myös kannanotolta miesten hallitsemaa väkivaltaista maailmaan kohtaan, joka yhä tänä päivänä on monessa maailman kolkassa todellisuutta.

Amerikan eri taustoja ja kieliä edustaneiden uudisraivaajien kokemukset saavat elokuvassa sekä konkreettisen että temaattisen ilmenemismuotonsa. Kovan elämän vastapainona toimivat harmonian ja kauneuden tavoittelu Viviennen kukkien kasvattamisen ja hetkellisen perheidyllin muodossa. Usko paremmasta siintää tulevaisuudessa auringonlaskun tuolla puolen.

The Dead Don't Hurt ei uudista genreään radikaalisti, kuten vaikka Clint Eastwood elokuvissaan. Mortensenin elokuvan naisvetoinen ja epälineaarinen kerronta pitävät kuitenkin otteessaan nostaen sen amerikkalaisen nykyelokuvan harmaasta massasta kirkkaampana sheriffin tähtenä.