The Cabin in the Woods kotikatsomo

Joss Whedonin käsikirjoittaman ja Drew Goddardin ohjaaman The Cabin in the Woodsin alku on kuin mistä tahansa kliseisen rutiininomaisesta kauhuelokuvasarjasta, sen jatko-osasta tai remakesta. Viisi stereotyyppisiin rooleihin kuuluvaa opiskelijanuorta lähtee viikonlopun viettoon korpimökille, paikallinen punaniska huoltoasemalla antaa synkän varoituksen ja sitten alkaa tapahtua kauheita.

Elokuvan lähtökohta on kuitenkin siinä, että näin juuri kuuluukin tapahtua. Jos ei veri ala virtaamaan omalla painollaan, salaperäisen viraston virkamiehet pistävät asioihin vähän vauhtia samalla, kun jaarittelevat toimistossaan, juovat kahvia, pistävät vedonlyöntejä pystyyn duunikavereiden kanssa ja tarkistavat aika ajoin, mitä eri maiden kollegoiden vastaaville projekteille kuuluu.

Monessa arvostelussa on vältelty yllä olevan asian paljastamista suurena juonipaljastuksena. Kyseessä ei ole kuitenkaan juonipaljastus vaan koko teoksen lähtökohta, joka käy elokuvassa ilmi heti alkumetreiltä ja joka asettaa tarinan heti kättelyssä jengoilleen. Se olisi juonen paljastamista, jos ruotisi tarkemmin, miksi näin tapahtuu, miten kaikki tapahtuu ja mihin kontekstiin koko idea manipuloidusta viikonlopunvietosta perustuu. Ja sellaistahan me emme harrasta, emmehän?

Elokuvan lähtökohta kauhun virkamiehistä on kuitenkin hyvä yritys hakea selityksiä sille, miksi kauhuelokuvien nuoret käyttäytyvät erämökeillä aina niin stereotyyppisesti ja typerästi, ja miksi tietyt elementit loksahtavat vastaavissa elokuvissa aina paikoilleen rituaalinomaisen kliseisesti. Linjaan sopii, että teos on pullollaan intertekstuaalisia viittauksia kauhuelokuvien historiaan ja eri hirviöhahmoihin. Sirkkelipäinen Pinhead-variantti on mainio hatunnosto Hellraisereille. Myös parodinen viittaus umpitylsien ja yliarvostettujen japsikauhuelokuvien hiusongelmaisiin tyttökummituksiin huvittaa.

Whedonin käsikirjoitus on satiirinen kannanotto nykykauhun alennustilalle. Poikkeuksia aina on, mutta kauhugenren valtavirta on taantunut joko tylsän tympeäksi kidutuspornoksi tai munattomiksi teinipelotteluiksi, joista puuttuu särmä ja joiden tuottajat jättävät toisinaan jopa tissien esittämisen väliin miettiessään ikärajoja. Metatason kerrontana The Cabin in the Woods olisi voinut olla silti vieläkin napakampi ja rohkeampi, sillä lopun juonenkäänteet eivät yliampuvasta hauskuudestaan huolimatta vie valittuja linjauksia aivan loppuun asti ja ulkoistavat vastuun kauhukliseistä muille kuin ihmisille itselleen.

Tarina on pääosin linjassa ja dialogi sujuvan notkeaa siitä huolimatta, että hetkittäin Whedon sortuu helmasyntiinsä eli ylinokkelaan ja sisäpiirivitsiltä tuntuvaan kikkailuun. Välillä, kuten erinomaisessa Firefly-sarjassa, Whedon on pystynyt pitämään taipumuksensa kurissa, mutta pahimmillaan ongelma on riistäytynyt miehen käsistä. Näinhän aikoinaan kävi hyvin alkaneessa Buffy-sarjassa, jonka päättymistä toivoi viimeistään parin kolmen kauden jälkeen.

Satiirinomaista metakauhuelokuvaakin on arvioitava sen mukaan, miten se onnistuu kauhuelokuvana. Siinä suhteessa The Cabin in the Woods olisi saanut olla kirpeämpi ja ilkeämpi iskeäkseen teesiensä naulat paremmin perille. Nuoret mökillä -alagenren valtaistuimella istuu yhä edelleen Sam Raimin rautalankabudjetilla vuonna 1981 kuvaama Evil Dead. Sen halpisefektit eivät ole nykymittapuulla erityisen pelottavia, mutta teoksen tunnelma on niin häiriintyneen omituinen ja avainkohtaukset niin normeista poikkeavia, että sille ei aikanaan herunut Suomessa muuta kuin raju käsittely sensuuriviranomaisten saksissa.

The Cabin in the Woodsin peruslähtökohta on kuitenkin hyvä. Se ei kulje sieltä, mistä aita on matalin eikä aliarvioi katsojaansa vaan vinkkaa tälle tietävästi silmää ja kohtelee vertaisenaan. Erikoisempi juonen peruslähtökohta ei lopultakaan tuo genreen mitään uutta, mutta tavallista paremmin käsikirjoitettu ja toteutettu teos on aina katsomisen arvoinen missä lajityypissä tahansa.