Yhtä suurta huijausta
2000-luvun alun talousromahduksen yksityiskohtaiseen käsittelemiseen ei tulisi olla mitään tarvetta. Oikeudenkäyntien, valvonnan tiukentamisen ja koko talousjärjestelmän rakenteiden uudistamisen olisi pitänyt tehdä romahduksesta kaukainen historiallinen tapahtuma, jonka yksityiskohdilla ei enää ole merkitystä. Vähintäänkin romahduksen taustalla olleen keinottelun yksityiskohtien pitäisi olla yleisesti niin tunnettuja, ettei niiden käsitteleminen olisi kiinnostavaa tai tarpeellista.
Näin ei kuitenkaan ole. Vuonna 2007 alkaneen maailmanlaajuisen talouskriisin vaikutukset tuntuvat edelleen, mutta kriisin syntymisen syyt eivät ole kulunutta yleistietoa eikä kriisin seurauksena ole ollut oikeudenkäyntejä tai uudistuksia. Kaikki tämä tekee Adam McKayn ohjaamasta The Big Short -elokuvasta häiritsevän ajankohtaisen ja tarpeellisen.
The Big Short perustuu Michael Lewisin samannimiseen kirjaan, ja sen keskiössä ovat talouskriisin laukaisseet Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinat ja niiden romahtaminen. Elokuvan keskushahmot ovat fiktiivisiä, mutta perustuvat tiiviisti Lewisin seuraamiin ja haastattelemiin rahoitusalan ammattilaisiin. Yhteistä keskushenkilöille on, että he kaikki aavistelevat jo kauan ennen romahdusta, etteivät asuntolainat ja niiden johdannaiskauppa ole niin vakaalla pohjalla kuin kaikki muut tuntuvat uskovan ja vakuuttavan. Pohjan todellinen huteruus ja sen taustalla oleva epäpätevyys ja korruptio yllättävät kuitenkin kyynisimmätkin.
The Big Shortin ääneen lausumattomana tavoitteena on mutkikkaiden ja epäselvien rahoitusmarkkinakoukeroiden avaaminen mahdollisimman viihdyttävästi. Elokuva pilkkoo, purkaa ja kääntää asuntolainamarkkinoiden puuduttavaa monimutkaisuutta ja terminologiaa huomattavan ansiokkaasti.
Tiiviin rytmin, nopeiden leikkausten, karismaattisten näyttelijöiden sekä esimerkiksi katsojien suoran puhuttelun kaltaisten tehokeinojen avulla elokuva onnistuu selviytymään jopa osuuksista, joissa aihe itsessään on lähes läpäisemätön. Useasta keskushahmosta huolimatta kokonaisuus on tasapainoinen, ja jokaisella hahmolla on tehtävänsä elokuvan pureutuessa yhä syvemmälle talousjärjestelmän pimeään ytimeen.
Viihdyttävässä sivistämisessä The Big Short on parhaimmillaan, mutta elokuvallisesti siltä puuttuu esimerkiksi aiheeltaan ja teemaltaan läheisen The Wolf of Wall Streetin (2013) voima ja kunnianhimo. Tiukasti rajatut lähikuvat ja heiluva kamera ehkä heijastavat markkinoiden kiihkeää rytmiä tai koko talousjärjestelmän huojuntaa mutta käytännössä tekevät kuvauksesta usein epämääräistä ja rikkovat keskeisten näyttelijöiden suorituksia. Erityisen häiritsevästi kuvaus syö voimaa Christian Balen näyttelyltä. Omalaatuista rahastonhoitajaa näyttelevän Balen kokonaisvaltaisesta kehonkielestä välittyy vain välähdyksiä kameran rajautuessa usein vain kasvoihin tai jopa yksittäisiin kasvonpiirteisiin.
Vastaavalla tavalla voimaa elokuvalta vievät myös kerronnalliset harha-askeleet. Kun henkilöhahmojen ensisijainen ja ilmiselvä tarkoitus on selventää asuntomarkkinakriisin synnyn eri puolia, muutamien hahmojen henkilökohtaiset taustatarinat tuntuvat väkinäisiltä ja elokuvan kokonaisuuden kannalta irrallisilta. Talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan rakenteiden käsittelyn keskellä itsessään traagisetkin yksityiselämän tapahtumat näyttävät vähäpätöisiltä ja epäolennaisilta.
Lopulta syy The Big Shortin ajankohtaisuuteen lähes kymmenen vuotta sen kuvaaman romahduksen jälkeen on sama kuin syy siihen, miksi talouskriisit ja -kuplat syntyvät ja seuraavat toisiaan. Voitontavoittelun ja vastuunvälttelyn nimissä rahoitusmarkkinat on pala palalta rakennettu läpinäkymättömäksi, ja keinottelun syventyessä ja valvonnan pintapuolistuessa kokonaisuus muuttuu yhä vain monimutkaisemmaksi ja hallitsemattomammaksi. Työssä käyvän ja perheellisen kansalaisen on koulutustasosta riippumatta lähes mahdotonta ymmärtää talousjärjestelmää, jonka varassa sekä työ, perhe että koulutus ovat. Jos itsenäinen ymmärtäminen on mahdotonta, vaihtoehtona on vain uskoa, että pankkiirit, poliitikot ja viranomaiset hahmottavat ja hallitsevat kokonaisuuden.
Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 7 henkilöä
Seuraava:
Welcome to Me
Älykäs mutta samalla kehno elokuva, jolla olisi ollut mahdollisuuksia paljon parempaan.
Edellinen: Ten Thousand Saints
Hyvin perinteinen, mutta myös sympaattinen nuorisokuvaus.