Tappaja kotikatsomo

Ammattitappaja epäonnistuu. Sakkona on tyttöystävän hoitelu tehohoitoon. Tappaja pillastuu ja lähtee puhdistusretkelle.

Vuosina 1998–2014 Luc Jacamon ja Alexis ”Matz” Nolent tuottivat 13 Tappaja-sarjaan kuuluvaa sarjakuva-albumia. Edesmennyt Apollo kustannus julkaisi viisi ensimmäistä suomeksi. Sarjakuvia vähemmän seuraavalle Jacamonin kuvat vaikuttavat peri keskieurooppalaiselta uudemman tyylin ilmaisulta. Matzin kirjailut kuulostavat vahvasti miehisen maailman perushutulta. Tappajaa ei tietenkään voi mikään uhata ja hänen ainoa heikko kohtansa on naisystävä.

David Fincherin ohjaama The Killer / Tappaja on ottanut vahvoja vaikutteita viidestä ensimmäisestä opuksesta. Liikkeelle lähtö on kaikkea muuta kuin mihin toimintagenressä on totuttu. Tappaja tuskailee tylsyyttään ja aforisoi nihilistisillä elämän ohjeillaan. Kaikkeen väsyy. Tappamiseenkin ja etenkin odotteluun. Kyttäyspaikkana toimii hauskan ajankohtainen WeWork-tila Pariisissa. Turhautuminen johtaa virheisiin.

Hidasta ajan tappoa ei ole helppoa kuvata. Hämmentävästi jännite pysyy yllä ja sopivasti tihenee ensimmäiseen räjähdykseen. Toisessa upeassa kohtauksessa tappaja kohtaa Tilda Swintonin esittämän kollegansa, joka ymmärtää loppunsa koittaneen. Ensin kasvoilla näkyy kauhu, sitten pelko ja viskin avittamana hiljainen hyväksyntä. Silti ei voi päästää elämästä irti taistelematta.

Elokuvan rytmi toimii loistavasti. Tappaja kohtaa henkilöt kerran ja vain kerran. Jaaritteluihin ei ole aikaa, mutta jonkun verran jaksaa kuunnella viimeisiä valitusvirsiä.

Harvemmin näkee tällaista rentoutta $175 miljoonan tuotannossa. Kovaa uskallusta tekijätiimiltä ja Netflixiltä. Leffa kiersi totutusti pari pakollista Oscarin kalasteluviikkoa lokakuun lopulta alkaen Yhdysvaltojen itärannikon teattereissa. Näytöksissä ei vallinnut tungos.

Ohjaaja David Fincherillä ja käsikirjoittaja Andrew Kevin Walkerilla on aikaisempana yhteisenä meriittinään Seven. Samalle tasolle ei nyt aivan nousta, mutta tyylikästä kerrontaa joka tapauksessa. Ainoa pahempi tyylirikko on finaali. Alkuperäisteoksen sekä omien mottojensa vastaisesti tappaja rupeaa epäuskottavasti hempeilemään. Empatia on heikkoutta. Onko tämä pakkosaneltua skriptipuoskarointia vai jatko-osan petausta? Vaikka alkuperäismusasta vastaa periaatteessa naulamiehet Atticus Ross ja Trent Reznor, kaikuu lähes joka käänteessä Morisseyn ääni. Toki pienenä kuittina ysisiä (ei tosin tuuman) nauloja ammutaan erääseen pahikseen.

Pääosassa huseeraavalla Michael Fassbenderilla tuntuu olevan edelleen kosolti luottoa elokuvapiireissä epäonnistumisista huolimatta. Järkyttävän heikko versio Jo Nesbøn Lumiukosta sinkosi ohjaaja Tomas Alfredsonin animoitujen Mikko Mallikas -seikkailuiden pariin. Mikä kohtalo! Pornossakin saisi sentään työskennellä elävien ihmisten kanssa. Fassbenderin tähdittämä ja suurella budjetilla kasattu Assassin’s Creed oli sekä sisällöllisesti että taloudellisesti pettymys odotuksiin nähden, etenkin Yhdysvalloissa. Hemmo alkaa kummasti muistuttaa Jim Carreyta, joka myöskin yritti vedota aikaisempiin menestyksiinsä floppailujen jälkeen. Näyttelijänä Fassbenderilla ei ole samaa imua ja karismaa puolellaan kuin esimerkiksi Tom Cruisella tai Daniel Craigilla.