Sweet and Lowdown kotikatsomo

Woody Allenin julkisuuskuva on kiinnostavasti muuttunut vuosien varrella. 1970-luvun alun koomikkolupaus vaihtoi kurssia ja nousi "aikuisen" älykköyleisön suosikiksi, jota siteeraamalla oli kiva osoittaa kultivoituneisuutensa. Allenin uppoaminen yhä syvemmälle bergmanilaiseen itsetutkiskeluun kääntyi lopulta itseään vastaan, ja yleisö vieraantui Allenin vieraantumiselokuvista. Lopullinen niitti tuli, kun tämä kävelevä neuroosikimppu leimautui namusedäksi. Nyt Allenin ei tarvitse enää kantaa vakavasti otettavan taiteilijan tylsää taakkaa harteillaan, ja siirtyminen parrasvaloista varjoihin on tavallaan vapauttanut Allenin niistä rooleista, jotka hallitsivat liikaa hänen taiteilijakuvaansa.

Sweet and Lowdownissa Woodyn persoona ei ole onneksi läsnä muuta kuin ohimennen, sillä kyse on jazzelokuvasta, tai pikemminkin fiktiivisestä taiteilijaelämäkerrasta. Ympäristönä on 30-luvun Yhdysvallat ja keskiössä menestystä janoava, mutta elämäntavoiltaan holtiton kitaristi, joka uskoo olevansa maailman paras, tai ainakin toiseksi paras Django Reinhardtin jälkeen. Niin, siis Djanjo kenen? Jazzin harrastajille Reinhardtia ei tarvinne esitellä, mutta niille lukijoille, jotka oikeasti kuvittelevat esimerkiksi joidenkin ultranopeasti soittavien hevitiluttelijoiden olevan kovia muusikkoja, suosittelen lämpimästi pikakurssia Djangon kitarointiin. Sähkökitaran vallankumous sysäsi aikanaan akustisen kitarajazzin sivuraiteille, pölyttyväksi museotavaraksi. Vanhaa jazzia palvova Allen ei piittaa tästä, vaan nostaa soljuvat kitarakuviot etualalle, kuin jäsentämään päähenkilön levotonta vaeltelua.

Allen säilyttää etäisyyden Pennin vapautuneesti ja maneerittomasti tulkitsemaan kitaristiin ja kuvaa tämän oikeastaan hyvin surkeaksi tyypiksi. Myytti vapaasta taiteilijasta paljastuu itsepetokseksi ja pohjattomaksi egoismiksi, jossa muu maailma on olemassa vain itsensä jalustalle kohottaneen neron käyttövoimana ja jossa naiset ovat taiteilijan luomisvoiman polttoainetta. Sweet and Lowdown tuo mieleen vaikkapa Radio Daysin, jossa nostalgiaa ei käytetä vain sokeroivana kuorrutteena vaan Fellinin tapaan hauskasti ja itseironisesti. Plussaa elokuva ansaitsee myös siitä, että pituutta ei ole venytetty liikaa. Siitä huolimatta olisi liioittelua sanoa sen olevan erityisen muistettava elokuva. Sen pinnalta kepeä tunnelma jättää - traagiseen tarinaan nähden - liiankin kevyen jälkimaun. Hyvä ja harmiton elokuva, mutta mitä muistat siitä kahden viikon kuluttua? Siis elokuvalle kolme, musiikkivalinnoille viisi tähteä.

ks. ensi-ilta