Susipalatsi kotikatsomo

Hyvin tehty historiallinen fiktio antaa mahdollisuuden ymmärtää menneiden vuosisatojen ihmisten elämää ja inhimillistä kokemusmaailmaa, joka voi muuten tuntua nykyihmisestä käsittämättömältä. Arvostetun brittikirjailija Hilary Mantelin palkittu romaanitrilogia Susipalatsi (Wolf Hall, 2009), Syytettyjen sali (Bring Up the Bodies, 2012) ja Kuningashuone (The Mirror and the Light, 2020) seuraa tarkkanäköisesti ja kaunopuheisesti armotonta elämää Englannin kuningas Henrik VIII:n hovissa tämän neuvonantajaksi nousevan Thomas Cromwellin (noin 1485–1540) kautta.

Kaksi ensimmäistä kirjaa kääntyivät käsikirjoittaja Peter Straughanin ja ohjaaja Peter Kosminskyn käsissä historiallisista laatudraamoista tunnetun BBC:n sarjaksi Susipalatsi (Wolf Hall, 2015). Tarina huipentuu kolmannen kirjan filmatisoivalla jatkokaudella Wolf Hall: The Mirror and the Light (2024). Vuosille 1529–1540 sijoittuva päätarina keskittyy machiavellimaiseen valtapolitikointiin Englannin reformaation ajalla. Sarja on kokonaisuudessaan katsottavissa Yle Areenassa.

Sepän poikana Putneyssa syntynyt Cromwell (Mark Rylance) pääsee Eurooppaa kierrettyään kardinaali Thomas Wolseyn (Jonathan Pryce) palvelukseen. Miespuolista perijää vailla oleva kuningas Henrik VIII:n (Damian Lewis) halutessa eroon vaimostaan Katariina Aragonialaisesta (Joanne Whalley) uuden ihastuksensa Anne Boleynin (Claire Foy) hyväksi lankeaa Wolseyn tehtäväksi toteuttaa avioero, mikä tarkoittaa samalla irtaantumista Paavin johtamasta katolisesta kirkosta. Patroniaan tehtävässä tukeva Cromwell joutuu tasapainolemaan kilpailevien aatelissukujen sekä oman moraalinsa välillä toteuttaakseen yhä arvaamattomaksi käyvän kuninkaan tahdon.

Monesti filmattuun Tudor-hallitsijoiden historiaan on saatu piristävän uutta näkökulmaa alahaisesta säädystä nousseen Cromwellin hahmoon keskittyvän mikrohistoriallisen lähestymistavan kautta. Ensimmäistä kautta määrittävät Cromwellin kiipeäminen hallinnon ytimeen sekä isällisen läheinen suhde Wolseyhin ja kilvoittelu Anne Boleynin kanssa. Kokonaisuutena aavistuksen heikommalla, mutta tapahtumiltaan entistä dramaattisemmalla toisella kaudella pääosaan nousevat ailahtelevan Henrikin suosiossa pysyminen sekä oman perinnön reflektointi keskusteluissa haamujen kanssa.

Tunnelmaltaan ja tuotantosuunnittelultaan häikäisevän hienosti toteutettu draamasarja on 1500-luvun asiakirjalähteisiin pohjaavaa historiallista fiktiota parhaimmillaan. Keskusteluiden kautta rakentuva ja pääosin maltillista tahtia etenevä narratiivi rakentaa jännitettä historiallisten tapahtumien vääjäämättömän painolastin muodossa. Keskittymisen herpaantumista eivät myöskään salli brittinäyttelijöiden aatelia edustava näyttelijäkaarti: muun muassa Lewis, Foy, Pryce, Kate Phillips sekä Bernard Hill, jotka herättävät henkiin ajan merkkihenkilöt sekä tavalliset kansalaiset.

Näyttämöllä erityisesti Shakespearen parissa arvostetun uransa tehnyt Rylance on saanut Susipalatsissa elämänsä roolin audiovisuaalisessa mediassa. Cromwell on koko sarjan lähes ainoa näkökulmahenkilö, jonka kautta tapahtumat koetaan. Rylancen ilmaisuvoimaisen uurteiset kasvot, pehmeä-ääninen maltin säilyttäminen sekä rationaalisen miehen sisäisen maailman esiintuominen ovat näyttelijäntyötä rikkaimmillaan. Hän onnistuu luomaan useissa populaarikulttuurin esityksissä, kuten Kunnian miehessä (A Man for All Seasons, 1966), demonisoidusta Englannin hallinnon ensimmäisestä byrokraatista äärimmäisen inhimillisen ja samaistuttavan hahmon.

Sarjan historiallisesti uskollisen aikakauden luomisesta on vastuussa luonnonvalossa kuvaaminen autenttisilla tapahtumapaikoilla, kuten Hampton Courtin palatsissa. Toisella kaudella keskustelua herättänyt päätös värisokeasta roolituksesta jää lopulta kerronnan tasolla kuriositeetiksi. Säveltäjä Debbie Wisemanin jousimusiikki teemoineen on keskeistä kohtausten ilmaisuvoiman kannalta. Sarjan tarkoin harkittua estetiikkaa tukee myös kerronnan tasolla taidemaalari Hans Holbein nuoremman (Thomas Arnold) ottaminen mukaan tapahtumien keskiöön hänen maalatessaan monien Englannin hovin jäsenten muotokuvat ja vaikuttaen osaltaan Henrikin vaimon valintaan.

Susipalatsi on kuin todellisen historian Game of Thrones (2011–2019), jonka maailmassa vallassa pysyäkseen ei tarvinnut tarttua miekkaan vaan sulkakynään ja tilikirjaan. Mestarillisen sarjan ainoana heikkoutena voinee pitää taloudellisista realiteeteista johtunutta toisen kauden tuotannon viivästymistä lähes vuosikymmenellä, minkä vuoksi näyttelijöiden ikääntyminen, vaihtumiset ja budjetin rajallisuus näkyvät lopputuloksessa. Silti mestarillisen sarjan menneisyyden haamut eivät jätä rauhaan.