Suomi-Filmin alun elokuvakomediat kotikatsomo

Varhaisen Suomi-filmin komediat 1920-luvun alusta ovat saaneet KAVI:n käsissä upean restauraation ja ne on julkaistu tallenteena nimellä Suomi-Filmin alun elokuvakomediat. Suomi-Filmin johtajan Erkki Karun Tampereella kuvaamat kihlauksien ympärillä pyörivät pelleilyt Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus (1920) ja Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma (1920) koostuvat pääosin säilyneistä katkelmista, jotka on liimailtu kokoon pyrkimyksenä rakentaa jotenkin seurattava narratiivi. Julkaisun pisin elokuva, Teuvo Puron Helsingissä ohjaama Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921) on kokonaisempi hassuttelu, jota voi jo lähes verrata muihin ajan elokuviin.

Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus ja sen sisarteos Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma kärsivät keskenään samoista ongelmista. KAVI on järjestellyt säilyneitä katkelmia ja tuloksena on lyhyitä ja etäisesti ymmärrettäviä heilumisia, jotka voivat olla hyvinkin kaukana alkuperäisestä kokemuksesta. KAVI on onnistunut erinomaisesti suunnittelemaan Karun elokuviin uusia välitekstejä, jotka ovatkin molempien elokuvien parasta antia. Niiden eteen on nähty aidosti vaivaa ja ne ovat täynnä charmia ja viihdyttävää kielenkäyttöä. On kiitettävää, että KAVI on pyrkinyt kokoamaan katkelmista toimivia narratiiveja ja onnistunut siinä niinkin hyvin erinomaisilla väliteksteillään.

Karun ohjaukset ovat kuitenkin melko onttoja. Aidosti kekseliästä fyysistä komediaa on melko vähän. Toisaalta on arvostettavaa, että näyttelytyö on hillittyä eikä niin järkyttävän teatraalista kuin voisi ajatella, mutta elokuvat olisivat ehdottomasti hyötyneet jostain mitä katsella ja mihin kiinnittää huomiota. Hassut kaatuilut ja törmäilyt eivät kanna elokuvia kovin kauas ja narratiivista on mahdotonta nauttia, kun valtaosa elokuvasta on kadonnut. Jotain nautintoa Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus ja Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma voivat tarjota, mutta se liittyy pääasiassa KAVI:n restaurointityöhön ja yleisesti 1920-luvun suomikomedioiden kiinnostavuuteen.

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa on säilynyt melko kokonaisena, jopa sen välitekstit ovat alkuperäiset. 40 minuuttia on jopa tarpeeksi aikaa jonkinlaisen oikean tarinan kertomiseen ja elokuvan aikana opitaan tuntemaan useita erilaisia hahmoja, jotka ovat myös oikeasti näytelty. Ylioppilas Martti Waara (Emil Autere) huijaa enoltaan (Hemmo Kallio) ryyppyrahaa, minkä takia hän joutuu hullunkuristen käänteiden kautta esittämään enolleen, että hän olisi naimisissa. Tavanomaisen farssin ominaisuudet saadaan yllättävänkin onnistuneesti ruudulle, vaikkei sillä elokuvasta varsinaisesti hyvää tehdä.

Elokuvassa myös pyöritään useammissa lokaaleissa ja kierretään esimerkiksi Helsingin katuja. 1920-luvun Helsinki onkin elokuvan suurin anti. Vaikka Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa nousee Karun ohjauksien yläpuolelle yleisessä nautinnossa, ei sitä ehkä kannata verrata suuren maailman vastaaviin. Se olisi muutenkin epäreilua ottaen huomioon kuinka lapsenkengissä suomalainen elokuvateollisuus vielä elokuvan julkaisuhetkellä oli.

Suomi-Filmin alun elokuvakomediat -julkaisun elokuvasisällöstä on haastava nauttia samalla tavalla kuin mykkäelokuvien suurista klassikoista. Teuvo Puro ohjasi Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa -elokuvan jälkeen Minna Canthin näytelmään perustuvan elokuvan Anna-Liisa (1922), joka pitää mielenkiinnon vielä lähes sata vuotta myöhemminkin. Herääkin kysymys, mikä KAVI:n julkaisun tarkoitus varsinaisesti on: viihdyttää nykyajan katsojia vai tarjota kurkistus osin kadotettuihin varhaisiin suomikomedioihin.

KAVI on luotu tutkimaan ja suojelemaan suomalaista audiovisuaalista kulttuuria, ja sitä tässä julkaisussa kiitettävästi tehdäänkin. On suorastaan häkellyttävää, miten hyvältä vanhat filmit on saatu näyttämään. Sääli ettei julkaisuun ole keksitty mitään lisämateriaalia, eikä elokuvia olla vaivauduttu säestämään musiikilla kuten joitain isompia KAVI:n mykkäelokuvajulkaisuja. Tästä kaikesta huolimatta Suomi-Filmin alun elokuvakomediat on kiitettävän onnistunut projekti, joka pelastaa kadotukselta kolme tärkeää suomalaista elokuvaa, olivat ne sitten globaalissa kontekstissa aidosti hyviä elokuvia tai ei.

Julkaisua on helppo suositella, mikäli se kiinnostaa historiallisesta perspektiivistä. Tätä parempaa tapaa nähdä nämä kyseiset elokuvat tuskin tulee hetkeen. Nautinnollista elokuva-iltaa ne eivät ehkä tarjoa vaikka tavallisesti mykkäkomedioita mielellään kuluttaisikin. Tästä huolimatta ne ovat kiinnostava osa suomalaista elokuvahistoriaa ja sydäntä lämmittävällä huolella restauroitu.