Sunshine Superman kotikatsomo

Kun katsoo Sunshine Supermanin ilmasta kuvattuja upeita otoksia, voi yrittää saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä ajaa ihmisiä valloittamaan maisemien yläpuolella avautuvan avaruuden. Juuri sen enempää elokuva ei kerrokaan siitä, miksi sen kuvaamille ihmisille kuolemaa uhmaavat hypyt tyhjyyteen ovat niin tärkeitä. Elokuva on kuin sen kuvaama urheilulajikin: hetken aikaa raastavan jännittävä ja lopulta euforisen miellyttävää, mutta tyhjää katseltavaa.

Dokumentti kuvaa amerikkalaista Carl Boenishia (1941–1984) ja hänen intohimoaan laskuvarjohyppäämiseen. Myös elokuvia hypyistään kuvannut Boenish kehitti yhdessä vaimonsa ja ystäviensä kanssa BASE-hyppäämisen (sanoista building, antenna, span ja Earth). Salaa kallioilta ja keskeneräisistä rakennuksista tehdyt hypyt levisivät nopeasti ympäri maailmaa.

Heti alusta alkaen elokuva hekumoi maisemilla ylistävien haastatteluiden kaikuessa jylhien maisemien taustalla. Äänen saavat lähinnä vain Boenishin vaimo ja lähipiiri, eikä kellään ole juuri mitään pahaa sanottavaa miehestä, joka halusi vain toteuttaa unelmaansa. Sunshine Superman ei pyri olemaan muuta kuin viihdyttävä ylistyslaulu, eikä tällaisessa lähestymistavassa ole mitään vikaa. Pidemmän päälle ylistäminenkin muuttuu kuitenkin puuduttavaksi, vaikka elokuva olisi kuinka taiten tehty.

Esikoisohjaaja Marah Strauch käyttää taidokkaan monipuolisesti aitoa kuvamateriaalia, erityisesti Boenishin itse kuvaamia hyppyjä. Ne ovat ehdottomasti elokuvan parasta antia. Kauniit ja suorastaan häikäisevät ilmailukohtaukset on saatu nivoutumaan yhteen dokumentaarisen kerronnan kanssa. Etenkin kohtaus Yosemiten kansallispuistossa on pakahduttava.

Vaikka puitteet ovatkin kunnossa, runko ontuu ajoittain todella pahasti. Aina kun kuvamateriaalin tai haastattelun katkoo kömpelösti kasvottomilla näyttelijöillä dramatisoitu kohtaus, elokuvan illuusio särkyy. Alun perusteella ohjaajan luulisi tavoittelevan pintapuolisen ylistävää, mutta silti rehellistä dokumenttia. Se, että katsojan mieleen istutetaan tämä ajatus ja tämän jälkeen tarjoillaan hölmöä vaaleanpunaista rakkausdraamaa ja dramaattisuudessaan pauhaavaa tarinallistamista, tuntuu katkeralta petokselta.

Kaksijakoisuus, joka elokuvan kerronnassa on läsnä, ei näy sen suhtautumisessa vaarallisiin hyppyihin. Elokuva kuvaa kyllä Boenishin ja hänen jenginsä yhteenottoja viranomaisten kanssa, mutta syvemmälle, ymmärrystä lisäävälle tasolle ei päästä. Viranomaiset ovat ulkopuolisia, hauskanpidon kieltäviä rajoittuneita yksilöitä. He noudattavat liiaksi ihmisten tekemiä väliaikaisia lakeja, kuten Boenish asian ilmaisee. Tälle ilon pilaamiselle on kuitenkin syynsä, ja Strauch on tehnyt harmittavan valinnan latistaessaan nämä eettiset pohdinnat parin minuutin mittaiselle ylimalkaiselle käsittelylle.

Sunshine Superman kiiltää pinnalta ja vakuuttaa visuaalisuudellaan, muttei pääse fanitusongelmastaan eroon. Loputon ylistäminen tekee itselleen karhunpalveluksen eikä onnistu miellyttämään muita kuin äärimmäisiä kokemuksia etsiviä ihmisiä – jotka oletettavasti hyppäävät mieluummin itse kuin katsovat sen kalpeaa kaksiulotteista jäljitelmää kotonaan.